Koiviston inkeriläislausunto avasi ovet kaikille Neuvostoliiton etnisille suomalaisille

Sodan aikana siirtoväkenä Suomeen otettiin kaikki Inkerin asukkaat, niin luterilaiset suomalaiset kuin ortodoksiuskoiset inkerikot. 1990-luvulla alkanut paluumuutto koski kuitenkin vain etnisiä suomalaisia. Heidän joukossaan oli muitakin kuin inkerinsuomalaisia, muun muassa suomalaisten loikkareiden jälkeläisiä.

Kotimaa

Presidentti Mauno Koivisto rinnasti 25 vuoden takaisessa Ylen Ajankohtaisen Kakkosen haastattelussa inkerinsuomalaiset muihin etnisiin suomalaisiin, joilla on kansalaisuuden perusteella paluumuutto-oikeus Suomeen.

koiviston kommentti 10041990

Koiviston lausunto laittoi liikkeelle prosessin, joka toi Suomeen inkerinsuomalaisten lisäksi myös muita Neuvostoliitossa asuneita etnisiä suomalaisia, "Neuvostoliiton suomalaisia". Keitä he olivat?

Inkerinsuomalaiset ovat savolaisten ja Karjalan kannaksen asukkaiden jälkeläisiä

Inkerinsuomalaiset ovat etnisiä suomalaisia, jotka siirtyivät Savosta ja Karjalan kannakselta nykyisen Pietarin ympäristöön Inkerinmaalle 1600-luvulla. Savosta tulleita on kutsuttu savakoiksi ja Kannakselta muuttaneita äyrämöisiksi. Heidän äidinkielensä oli suomi, ja uskonnoltaan he olivat luterilaisia.

Liikkeellepaneva voima muuttoprosessissa oli 1600-luvun alussa käyty Inkerin sota 1610–1617 ja sen päättänyt Stolbovan rauha. Alue siirtyi Ruotsin hallintaan, ja alueella asuneet ortodoksiuskoiset inkerikot, vatjalaiset, karjalaiset ja venäläiset pakenivat uusien vallanpitäjien toimia, muun muassa pakkoluterilaistamista, syvemmälle Venäjälle. Ruotsin viranomaiset kannustivat suomalaisia muuttamaan tyhjentyneille alueille erilaisten verohelpotusten ja sotapalveluksesta vapauttamisen avulla.

1600-luvun loppuun mennessä Inkeri käytännössä suomalaistui ja luterilaistui täysin, ja vuosisadan lopussa suomalaisia oli alueen väestöstä noin 75 prosenttia.

Inkerinsuomalaiset asuivat käytännössä samoilla seuduilla, tiiviissä kyläyhteisöissä, aina 1900-luvun alkupuoliskolle. Vasta Stalinin 1930-luvulla aloittamat vainot tuhosivat Inkerinmaan ja heittivät inkerinsuomalaiset pois synnyinseuduiltaan.

Kuluneiden vuosisatojen aikana Venäjään kuuluneesta Inkeristä ei juurikaan ole ollut muuttoliikettä takaisin Suomeen. Suomeen inkeriläiset päätyivät vain historian murrosvaiheissa, ensin 1920-luvun vaihteessa pakoon Venäjän vallankumousta ja sisällissotaa, sitten toisen maailmansodan aikana, jolloin heidät siirrettiin saksalaisten miehittämiltä alueilta siirtoväkenä Suomeen.

Voiko neljäsataa vuotta sitten Suomesta lähteneiden jälkeläinen "paluumuuttaa"?

Neljänsadan vuoden ajan inkerinsuomalaisten kotimaa oli kuitenkin Inkeri. Kuinka korrektia tässä yhteydessä on siis puhua paluumuutosta?

Perusteita on, sanoo inkerinsuomalaisten kohtaloita tutkinut dosentti Toivo Flink, itsekin inkerinsuomalainen. Hänen mielestään side Suomen ja Inkerin, Suomen suomalaisten ja Inkerin suomalaisten välillä oli todellinen.

– Minusta on täysin selvää, että kukin Suomen ja Inkerin suomalaisuutta yhdistävä ajanjakso on vaikuttanut seuraavaan. Autonomian aikainen Inkerin suomalaisuuden tutkimus ja harrastus loi pohjan etniselle, hengelliselle ja kulttuuriselle yhteenkuuluvuudelle ja piti vireillä heimoaatetta 1920–1930-luvuilla. Tämä puolestaan johti jatkosodan aikaisiin väestönsiirtoihin. Jälkimmäinen ei olisi toteutunut ilman edellistä. Paluumuutto ei olisi koskaan toteutunut, elleivät inkeriläisten sodanaikaiset väestönsiirrot ja palautukset olisi jättäneet jälkeään suomalaisen älymystön ja päättäjien mieleen. Presidentti Mauno Koivisto edustaa heitä Inkerin suomalaisuutta koskevassa paluumuuttoasiassa arvokkaimmalla tavalla.

Huomionarvoista on, että sodan aikana Suomi otti vastaan kaikki Inkerin asukkaat, uskontoon tai kieleen katsomatta, siis sekä luterilaiset inkerinsuomalaiset että ortodoksiuskoiset suomensukuiset inkerikot ja vatjalaiset.

Flink selittää perusteellisessa tutkimuksessaan "Kotiin karkotettavaksi" Suomen viranomaisten sodanaikaista laajaa tulkintaa inkeriläisyydestä juuri sotia edeltävien vuosien heimoaatteella.

– Suomi haki niiden vuosikymmenien aikana ahkerasti identiteettinsä juuria. Maamme henkisille johtohahmoille suomalaisten ja suomensukuisten kansojen löytyminen Inkeristä oli ikimuistoinen tapahtuma.

1990-luvulla alkanut paluumuutto-oikeus koski puolestaan vain etnisiä suomalaisia, joten Inkerin asukkaista Suomeen paluumuuttajina hyväksyttiin vain inkerinsuomalaiset. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostivat henkilöt, jotka olivat olleet sodan aikana Suomessa siirtoväkenä tai palvelleet Suomen armeijassa.

Suomalaisia päätyi Neuvostoliittoon pakoon poliittista vainoa ja taloudellista kurjuutta

Inkerinsuomalaiset eivät kuitenkaan olleet Neuvostoliiton ainoita etnisiä suomalaisia. Heidän lisäkseen itänaapurissa asui suuri joukko ihmisiä, joiden sisäisessä passissa, eräänlaisessa henkilöllisyystodistuksessa, luki finn tai finka eli suomalainen. Myös heille Koiviston lausunto antoi paluumuutto-oikeuden.

Tähän joukkoon kuului ihmisiä, jotka olivat jo autonomian aikana muuttaneet omasta vapaasta tahdostaan Venäjälle esimerkiksi työn perässä. Seuraava merkittävä muuttoaalto oli heti Suomen sisällissodan jälkeen 1918, kun hävinneet punaiset pakenivat Neuvosto-Venäjälle.

30-luvulla Suomesta lähdettiin Neuvostoliittoon pulaa ja työttömyyttä pakoon. Lähtijöitä kutsuttiin loikkareiksi, sillä he siirtyivät rajan yli useimmiten laittomasti, ilman asiakirjoja. 30-luvulla Neuvostoliittoon saapuivat sankoin joukoin myös amerikansuomalaiset, joita neuvostoliittolaiset värvärit olivat kutsuneet Yhdysvalloista ja Kanadasta rakentamaan ”työläisten paratiisia”.

Paluumuuttajien joukossa on näiden ihmisten lapsia ja lapsenlapsia, sillä itse lähtijöiden sukupolvi on jo ehtinyt siirtyä ajasta ikuisuuteen.

Vainojen kohteeksi joutuneita pakkovenäläistettiin

Monen Neuvostoliitossa asuneen suomalaisen etninen tausta oli hävitetty tai häivytetty taka-alalle niin, että sisäisessä passissa kansalaisuutena saattoi lukea "venäläinen" suomalaisista sukujuurista huolimatta.

Kansallisten vainojen ja sortotoimenpiteiden takia monet katsoivat paremmaksi salata oman tai lastensa suomalaisuuden. Monet myös venäläistettiin vastoin omaa tahtoa. Näin kävi esimerkiksi suomalaisille orpolapsille, joiden vanhemmat oli teloitettu tai viety vankileireille. Orpokodeissa suomalaislapsille annettiin venäläisnimet, ja sisäiseen passiin heidät saatettiin viranomaisten toimesta merkitä venäläisiksi. Näissä tapauksissa suomalaisuuden todistaminen Suomen viranomaisille vaati muun muassa suomalaisia kirkonkirjoja ja sukuselvityksiä.

Tulijoita ei kuitenkaan ole koskaan merkitty Suomen tilastoihin "inkerinsuomalaisina", vaan Neuvostoliiton, Venäjän, Viron ja muiden entisen Neuvostoliiton maiden kansalaisina.

Siksi tarkkaa tietoa inkerinsuomalaisten paluumuuttajien määristä ei ole olemassa. Eri arvioiden mukaan paluumuuttajia ja heidän perheenjäseniään on tullut Suomeen 25 vuoden aikana 30 000–35 000.