Väite KGB:n roolista paluumuutossa hämmentää inkerinsuomalaisia

Mauno Koivisto torjui väitteen, että Neuvostoliiton viranomaiset olisivat olleet aloitteellisia paluumuuttoasiassa. Monet inkerinsuomalaiset kuitenkin uskovat, että neuvostojohto suhtautui epäluuloisesti inkeriläisten kansalliseen heräämiseen ja saattoi keskustella asiasta tässä hengessä Suomen johdon kanssa.

Kotimaa
kgb

Suomessa on aika ajoin käyty keskustelua Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n mahdollisesta roolista inkerinsuomalaisten paluumuuton yhteydessä. Asia tuli esille vuonna 2009 ilmestyneessä Suojelupoliisi SUPO:n historiikissa ”Ratakatu 12”. Siinä historioitsija Kimmo Rentola kertoi SUPO:n silloisen johtajan Seppo Tiitisen keskustelusta KGB:n Helsingin päällikön Feliks Karasevin kanssa 2.6.1988. Rentolan mukaan keskustelussa käsiteltiin inkerinsuomalaisten maahanmuuttoa.

Mitä tässä tapaamisessa tarkalleen puhuttiin, on jäänyt hämärän peittoon. Kun Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Hakala vuonna 2011 kysyi asiasta, sen enempää Tiitinen kuin Karasevkaan eivät muistaneet sen enempää tapaamista kuin sen sisältöäkään.

Koivisto halusi sallia inkeriläisten muuton "mittatappioidenkin" uhalla

Huomionarvoista on, että Tiitisen ja Karasevin keskustelu käytiin noin puolitoista vuotta ennen Koiviston kuuluisaa inkeriläislausuntoa. Tiitinen luonnollisesti referoi keskustelun presidentille, joka muistelee sanoneensa SUPO:n päällikölle, että jos inkeriläiset saavat luvan lähteä, heidän on syytä antaa tulla, vaikka olisi “mittatappioitakin”.

Mitä presidentti mahtoi tarkoittaa näillä “mittatappioilla”? Inkerinsuomalaisten vaiheita tutkinut Toivo Flink arvelee Koiviston tarkoittaneen sitä, että paluumuuton yhteydessä Suomeen tulisi etnisten suomalaisten eri kansallisuuksia edustavia puolisoita ja lapsia.

Inkerinsuomalaisten asia oli siis noussut Suomen valtiojohdon agendaan huomattavasti aikaisemmin kuin se tuli julkisuuteen. Muistelmissaan Koivisto on maininnut, että Suomen johto oli jo ”hyvissä ajoin” kertonut Neuvostoliiton hallitukselle, että Suomen johto tulee suhtautumaan inkeriläisiin toisella tavalla kuin muihin.

Koivisto torjui ajatuksen KGB:n aloitteellisuudesta

Ajatuksen siitä, että Neuvostoliiton johto tai KGB olisivat olleet aloitteellisia paluumuuttoasiassa, Koivisto on kuitenkin torjunut.

– Siis että inkeriläisten paluumuutto olisi _heidän_aloitteensa? Ei, eei. Neuvostoliitto suostui siihen, eivät he inkeriläisiä missään tapauksessa halunneet karkottaa pois maasta, sanoi Koivisto Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2011.

Inkerinsuomalaiset kiistelevät paluumuuton taustoista

Väitteen neuvostojohdon ja KGB:n aloitteellisuudesta torjuu myös Viktor Hyyrönen, joka valittiin vuonna 1990 Inkerin Liiton puheenjohtajaksi. Hän muistuttaa, että Kremlissä oli käynnissä kamppailu uudistajien ja vanhoillisten välillä, mutta missään nimessä Neuvostoliitto ei hänen mielestään ollut niin heikko, että se olisi halunnut päästä syystä tai toisesta eroon kansalaisistaan. Toisaalta Moskovan valtaapitävät eivät myöskään enää estäneet kansalaisiaan lähtemään maasta, muistuttaa Hyyrönen.

Inkerinsuomalainen pastori Arvo Survo on toista mieltä. Hänen mielestään Neuvostoliiton johdolla oli roolinsa Koiviston päätöksessä. Survo toimi noihin aikoihin aktiivisesti inkerinsuomalaisten liikkeessä ja koki, että neuvostovalta suhtautui Inkerin kansan kansalliseen heräämiseen epäluuloisesti.

– Tilanteessa, jossa inkerinsuomalaisten liike vahvistui, Koiviston lausunto mursi padon. Me toivoimme, että kansallinen herääminen voimistuisi edelleen, että saavuttaisimme jotain uutta, ehkä autonomian… On selvää, että Koiviston lausunto ei syntynyt itsestään, vaan ehkä jopa Moskovan ja Kremlin aloitteesta. Heti sen jälkeen Inkerin liike kuihtui ja kirkon toiminta tyrehtyi.

Suomalaisten motiiveja on epäilty

Samalla kun on spekuloitu Neuvostoliiton mahdollisista motiiveista päästä eroon inkerinsuomalaisista, on myös epäilty suomalaisten motiivien puhtautta ja idealistisuutta. On muun muassa esitetty, että Koiviston päätöksen taustalla olisi saattanut olla halu saada Suomeen halpaa suomenkielistä työvoimaa tilanteessa, jossa Suomessa elettiin nousukautta ja työvoimasta alkoi olla pulaa.

Koivisto on kuitenkin itse kiistänyt tämän niin muistelmissaan kuin Helsingin Sanomien haastattelussa vuodelta 1999.

– Kun sen lausunnon esitin, minulla ei ollut mitään taloudellisia näkemyksiä; ei siitä, että Suomi hyötyisi tai että Suomi pahemmin kärsisikään. Näkökulmani olivat enemmän moraalisia ja poliittisia. Mielessäni oli ennen kaikkea se, että Tarton rauhassa itsenäinen Suomi oli pyrkinyt saamaan itsellensä suojelijan aseman, vaikka Suomella ei ollut mitään mahdollisuuksia inkeriläisten etuja valvoa.

Koivisto toimi siis oman todistuksensa mukaan asiassa idealistiselta pohjalta, pyyteettömästi, ilman hyötynäkökohtia.