Suomen lupaviranomaiset yllättyivät Koiviston inkeriläislausunnosta

Paluumuuton alkuaikoina valtiovallan edustajilla ei ollut selkeää kuvaa siitä, keitä Koiviston inkeriläislausunto koskettaa ja ketkä ovat sen perusteella oikeutettuja muuttamaan Suomeen. Vähitellen paluumuuton ehtoja tiukennettiin, ja vuonna 2011 paluumuuttojono päätettiin sulkea kokonaan.

Kotimaa
Nainen pitelee käsissään Suomen ja Venäjän passeja.
Anna Nesterova / Yle

Suomen maahanmuutosta vastaaville viranomaisille Koiviston inkeriläislausunto tuli pitkälti yllätyksenä. Asian juridinen peruste oli auki. Inkerinsuomalaisten paluumuutosta ei ollut olemassa sen enempää lakeja kuin asetuksiakaan. Lupaviranomaisten keskuudessa presidentin puhe kuitenkin tulkittiin käskyksi edetä asiassa rohkeasti.

Viranomaiset kokoontuivat heti toukokuussa 1990 miettimään paluumuuttojärjestelyjä. Koska paluumuuttoon liittyvät asiat olivat perinteisesti olleet työministeriön kontolla, myös inkerinsuomalaisten paluumuuton koordinointi annettiin työministeriön tehtäväksi.

Työministeriö organisoi inkerinsuomalaisten vastaanoton varsin nopeasti heidän erityistarpeensa huomioon ottaen. Ministeriö lähetti työhallinnon edustajat Pietariin, Tallinnaan ja Petroskoihin neuvomaan muuttajia ja ohjaamaan heitä Suomen kuntiin. Suomessa käynnistyi tiivis yhteistyö kuntien kanssa paluumuuttajien vastaanottamiseksi eri puolille maata.

Alkuaikoina oleskelulupaa pystyi hakemaan Suomessa

Suurin ongelma oli alussa lupamenettely, joka mahdollisti Suomeen tulon turistiviisumilla ja lupien hakemisen täällä. Toisaalta inkeriläiset itse muistelevat näitä aikoja lämmöllä, sillä heille byrokratian poissaolo teki muuttamisesta helppoa.

Viktor Hyyrönen, joka oli 90-luvun alussa Pietarin Inkerin Liiton puheenjohtaja kertoo, että Suomeen tultiin usein muutaman päivän vierailulle tai vaikkapa kuoron kanssa esiintymään. Sitten täällä marssittiin paikallispoliisin puheille jättämään oleskelulupahakemus, johon myös saatiin myönteinen vastaus nopeasti. Myös asunnot ja tukiasiat järjestyivät ilman suurempia ongelmia. Näin siis alussa.

Pian sääntöjä kuitenkin tiukennettiin. Päänvaivaa viranomaisille aiheutti erityisesti kysymys siitä, kuka on inkerinsuomalainen ja miten se osoitetaan, kertoo Maahanmuuttoviraston maahanmuuttoyksikön paluumuuttotiimin tiimipäällikkö Marianne Laine. Hän työskenteli inkeriläismuuton kysymysten parissa jo 1990-luvun alussa. Yleinen tunnelma lupa-asioista vastaavien virkamiesten keskuudessa oli hämmennys, muistelee Laine.

– Käytännössä lupapäätöksiä tekevät virkamiehet olivat alussa asian suhteen monessa tilanteessa hämmentyneitä. Ei tiedetty, mitä oli odotettavissa, minkälaisilla asiakirjoilla lupaperusteensa osoittaen hakijat tulevat ja mistä kaikkialta heitä tulee.

Vastoin presidentin oletusta Suomeen eivät pyrkineetkään pääasiassa iäkkäät inkeriläiset, jotka olivat olleet Suomessa sodan aikaan siirtoväkenä, vaan heidän lapsensa ja lapsenlapsensa, joiden suhde suomen kieleen ja suomalaisuuteen oli usein hataralla pohjalla.

Tässä tilanteessa inkerinsuomalaisten kohdalla päätettiinkin soveltaa ulkomaalaislain kohtaa suomalaisesta syntyperästä. Vasta noin puolentoista vuoden kuluttua Koiviston lausunnosta, marraskuussa 1991, Suomen Neuvostoliitossa toimineille edustustoille toimitettiin yhtenäiset inkeriläisten haastattelulomakkeet. Sisäministeriö antoi oleskelulupia koskevia ohjeita vasta kesällä 1991.

Vuoden 1992 syksyllä sisäministeriö muutti lupakäytäntöä siten, että paluumuuttajan oleskelulupaa tuli hakea ja sen sai vain edustustoon jätetyn hakemuksen perusteella, kertoo Laine.

Haastattelujen avulla pyrittiin vakuuttumaan suomalaisuuden aitoudesta

Tärkeä osa lupaprosessia oli paluumuuttajiksi pyrkivien haastattelu. Vuosina 1991–1994 haastattelut tehtiin työministeriön toimesta, ja vuonna 1994 ne siirtyivät Maahanmuuttoviraston tehtäväksi.

Haastattelujen avulla pyrittiin vakuuttumaan paluumuuttajan ”suomalaisuuden” aitoudesta ja torjumaan väärinkäytöksiä, joita alkoi ilmetä saman tien. Venäjällä väärennettyjen asiakirjojen hankkiminen ei ollut vaikeaa. Maa oli 1990-luvun alkupuolella kaaoksessa, ja rahalla sai kaikkea, myös väärennettyjä asiakirjoja. Marianne Laineen mukaan asiakirjaväärennöksiä esiintyi eniten 1990-luvulla paluumuuton ollessa vilkkaimmillaan.

Tiukentuneiden vaatimusten seurauksena alkoi muodostua paluumuuttajajonoja Pietarissa, Petroskoissa ja Tallinnassa.

– Tulijoita haastatteluun oli enemmän kuin pystyttiin ottamaan vastaan, kertoo Laine.

Halukkaita muuttajia oli paljon, mutta Suomen edellytykset ottaa vastaa paluumuuttajia olivat selvästi huonontuneet 1990-luvun alkupuolen laman myötä. Tulijoiden tulvaa hillitäkseen ja kitkeäkseen väärinkäytöksiä oleskeluluvan saamisen edellytyksiä tiukennettiin useaan otteeseen 1990-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvun alkupuolella. Alettiin muun muassa vaatia, että vähintään kahden isovanhemmista tuli olla suomalaisia kansallisuudeltaan, kun aikaisemmin oli riittänyt, että vain yksi isovanhemmista oli kansallisuudeltaan suomalainen. Lisäksi alettiin vaatia osallistumista maahanmuuttovalmennukseen lähtömaassa, kielitutkinnon suorittamista ja asuntoa Suomessa.

Inkeriläisten paluumuutto loppuu 2016

Kun vuonna 1999 muodostettiin yksi yhteinen paluumuuttojono Venäjälle, keskimääräinen odotusaika paluumuuttohaastatteluun oli noin kymmenen vuotta. Kun paluumuutto päätettiin lakkauttaa vuonna 2011, säädettiin viiden vuoden siirtymäaika, jonka aikana puretaan Venäjällä jäljellä oleva paluumuuttojono.

inkerinsuomalaiset_lukuina.png
Yle

Laine arvioi jonossa olevan tällä hetkellä korkeintaan tuhat henkeä. Heillä on mahdollisuus siirtyä Suomeen paluumuuttajina siirtymäkauden ajan eli vuoden 2016 heinäkuun alkuun, jos kielitutkinto on suoritettu ja lupahakemus jätetty vireille.

Paluumuutto-oikeus säilyy tulevaisuudessakin vain Inkerin siirtoväkeen kuuluneilla ja sodan aikana Suomen armeijassa palvelleilla. Muut entisen Neuvostoliiton alueella asuvat etniset suomalaiset voivat muuttaa Suomeen vain yleisten ehtojen puitteissa.