Inkerinsuomalaiset saivat tietää paluumuutto-oikeudesta epävirallisia kanavia pitkin

Inkerin liitolla oli läheiset suhteet muun muassa ulkosuomalaisten etujärjestöön Suomi-Seuraan, joka välitti inkerinsuomalaisille tietoa Suomen viranomaisten päätöksistä. Puskaradio hoiti loput tiedonvälityksestä. Tieto paluumuutto-oikeudesta asetti inkerinsuomalaiset vaikean ratkaisun eteen: lähteä vai jäädä?

Kotimaa
juhannus inkerissa
Tatjana Shadrunovan arkisto

Tieto Koiviston lausunnosta saavutti inkerinsuomalaiset vähitellen ja epävirallisia kanavia pitkin. Lisäksi paluumuutto-oikeus tuli yllätyksenä, sillä inkerinsuomalaiset eivät olleet osanneet sellaista itselleen toivoa. Hehän olivat lähestyneet Suomen viranomaisia vain viisumihelpotusten ja moraalisen tuen toivossa.

Pietarin Inkerin Liiton johtoon kuulunut Wladimir Kokko sai tietää paluumuutto-oikeudesta toukokuun alussa 1990.

– Sain kuulla presidentti Koiviston lausunnosta toukokuun alussa 1990 Inkerin Liiton puheenjohtajalta Viktor Hyyröseltä. Liittomme piti jo silloin yllä hyviä suhteita Suomen pääkonsulaattiin Pietarissa. Pyrimme pitämään sen ajan tasalla kaikesta, mitä kansallisessa liikkeessämme tapahtui.

Wladimir Kokko asuu tänäkin päivänä Pietarissa, kun taas Viktor Hyyrönen muutti perheineen Suomeen vuonna 1995 ja viettää nyt aktiivisia eläkepäiviä Espoossa.

Suomi-Seura ja puskaradio välittivät viestiä

Viktor Hyyrönen muistelee erityisellä lämmöllä Suomi-Seuraa ja sen silloista puheenjohtajaa professori Martti Häikiötä. Puhelinkeskustelut Suomen ja Pietarin välillä olivat keväällä 1990 käytännössä jokapäiväisiä. Kun Häikiö saman vuoden kesänä saapui inkerinsuomalaisten juhannusjuhlaan Tuutariin, hän toi mukanaan työministeriön julkaiseman uunituoreen ohjelehtisen, joka oli suunnattu paluumuuttoa suunnitteleville inkerinsuomalaisille.

Näin tieto paluumuutto-oikeudesta tavoitti tuhannet inkerinsuomalaiset eri puolilla Neuvostoliittoa. Loput tiedonlevityksestä hoiti puskaradio, muistelee Hyyrönen.

Jäädä vai lähteä?

Tieto paluumuutto-oikeudesta herätti inkerinsuomalaisten keskuudessa monenlaisia tunteita. Paluumuutto maahan, josta oli lähdetty nelisensataa vuotta sitten, tuntui monesta ajatuksenakin vieraalta.

Kohtalo oli heittänyt inkeriläisiä Suomeen useammankin kerran, ensin pakolaisina Venäjän vallankumouksen jälkeen vuosina 1918–1920 ja sitten siirtoväkenä toisen maailmansodan aikana. Varsinainen poismuutto Suomesta oli kuitenkin tapahtunut monta sataa vuotta sitten.

– Ensimmäistä kertaa historiassamme presidentti Mauno Koivisto palkitsi meidät paluumuuttaja-nimityksellä. Olimme asuneet täällä melkein neljäsataa vuotta. Missä meidän kotimaamme onkaan?, kuvailee monien inkerinsuomalaisten tuntoja Wladimir Kokko.

Viktor Hyyrönen taas koki, että kymmenien vuosien haave oli lopultakin toteutumassa. Nyt olisi mahdollista pysäyttää ainakin hetkeksi inkerinsuomalaisten arvojen ja elämänmuodon tuhoutuminen. Hän tunsi, ettei enää ollut yksin.

– Suomi oli aina ollut hengellisenä voimana, joka auttoi kestämään kaiken ja selviämään valtavasta propagandapaineesta aivot vahingoittumattomina, sanoo Hyyrönen.

Toiveikkaista tunnelmista huolimatta inkerinsuomalaiset joutuivat kuitenkin vaikean päätöksen eteen: jäädäkö paikoilleen ja yrittää säilyttää ja elvyttää inkerinsuomalaisuutta Venäjällä vai muuttaako Suomeen?

Lähteminen merkitsisi väistämättä inkerinsuomalaisuuden kuihtumista lähtömaassa. Inkerin Liitossa kuitenkin katsottiin, että päätös on jokaisen oma.

– Inkerin Liitto oli aina taistellut inkerinsuomalaisten oikeuksien puolesta, muun muassa sen puolesta, että he saisivat vapaasti valita asuinpaikkansa. Siksi päätimme Liitossa, ettemme voi kannustaa ketään lähtemään Suomeen emmekä toisaalta voi heitä estääkään. Lähteäkö vai olla lähtemättä on jokaisen oma asia, kertoo tunnelmista 1990-luvun alussa Wladimir Kokko.

Inkerinsuomalaisuuden säilyttäminen on inkerinsuomalaisten omissa käsissä

Kokon tietojen mukaan Pietaria ympäröivältä Inkerinmaalta Suomeen lähti noin neljätuhatta ihmistä. Jäljellä on noin kahdeksantuhatta. Alueella, jossa asuu noin kuusi miljoonaa ihmistä, se on kuin pisara meressä. Inkerinsuomalaisuuden säilyttäminen ei ole näissä olosuhteissa helppoa, sanoo Kokko.

– Suomalaisuuden säilyttäminen Venäjällä tai Virossa vaatii paljon työtä! Mutta ihminen on laiska.

Suomeen muuttanut Viktor Hyyrönen on taas sitä mieltä, että paluumuutto-oikeus tuli viime hetkellä.

– Aikaa odotella ei enää ollut, sillä 20–30 vuoden kuluttua ketään ei enää olisi ollut pelastettavissa venäläistymiseltä.

Hyyrösen mielestä Koiviston ja Suomen hallituksen päätös paluumuutosta oli ennen kaikkea humanitäärinen teko inkerinsuomalaisia kohtaan.

Suurin inkerinsuomalaisten keskittymä, noin kolmekymmentätuhatta henkeä, asuu tällä hetkellä Suomessa.

– Inkerinsuomalaisten tulevaisuus on sumun peitossa, sanoo Kokko. Hän kuitenkin korostaa, että Inkerin Liitto tulee jatkossakin tekemään töitä sen eteen, että Inkerissä, inkerinsuomalaisten kotiseudulla, suomen kieli ei vaikenisi.

Viktor Hyyrönen puolestaan toivoo, että inkerinsuomalaiset, jotka kokivat valtavan henkisen nousun 80–90 -lukujen vaihteessa, eivät enää koskaan palaisi takaisin "hengen talviunen" tilaan. Toisaalta hänellä ei ole mitään illuusioita Inkerin kansan tulevaisuuden suhteen Venäjällä.

– Venäjällä inkerinsuomalaisilla ei ole mitään tulevaisuutta eikä voi olla. Venäläistyminen on väistämätöntä.

Hyyrönen toivoisi, että Suomessa asuvat inkerinsuomalaiset sekä heidän lapsensa ja lapsenlapsensa olisivat kiinnostuneempia toimimaan kulttuurinsa kehittämisen puolesta. Hänen mielestään Suomi tarjoaa siihen kaikki mahdollisuudet. Tarvittaisiin vain ihmisiä, jotka eivät olisi välinpitämättömiä kansansa kohtaloa ja tulevaisuutta kohtaan.