Pietarin alkuperäiskansan kulttuuri vaarassa kuolla vanhan sukupolven mukana

Nykyisen Pietarin alueella asuneiden inkerinsuomalaisten kulttuuri perustuu luterilaiseen uskoon ja suomen kieleen. Vielä nykyään inkerinsuomalaiset kerääntyvät vuosittain kesäjuhliin. Tänä päivänä inkeriläismurretta taitavat vain jotkut vanhemman sukupolven inkerinsuomalaiset.

Kotimaa
inkeri kesäjuhlat pinssi
Novosti Yle.

Alkuperäiset inkeriläisten kylät sijaitsivat nykyisen Pietarin alueella ja sen lähiympäristössä. Historian kuluessa Inkerin maat ovat kuuluneet vuoroin Venäjälle ja Ruotsille. Alueella ovat asuneet sekä venäläiset että suomalais-ugrilaiset kansat, kuten inkerikot, vatjalaiset, karjalaiset ja Stolbovan rauhan jälkeen (1617) myös Itä Suomesta Inkeriin muuttaneet inkerinsuomalaiset.

1930-luku oli synkkää aikaa Neuvostoliiton etnisille suomalaisille, joita ajettiin pois valtion raja-alueilta. Uusi karkotusaalto odotti pian toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Vainottuja inkerinsuomalaisia karkotettiin Neuvostoliiton eri kolkkiin, aina kaukaiseen Jakutiaan asti. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvulla he saivat palata kotiseuduilleen, mutta kotikylät olivat siihen mennessä joko tuhoutuneet sodassa tai ne oli asutettu uudelleen venäläisten toimesta. Monet inkerinsuomalaiset jäivät Viroon, Karjalaan tai Siperiaan.

Aina 1600-luvulta Stalinin vainoihin asti inkerinsuomalaiset elivät lännen ja idän kulttuurien risteyksessä.

Luterilainen usko – inkerinsuomalaisen kulttuurin kulmakivi

Inkerinsuomalainen etnisyys muotoutui Suomesta tulleiden luterilaisten, paikallisten ortodoksisten inkerikoiden, vatjalaisten ja venäläisten vuorovaikutuksessa. Yksi esimerkki tästä kansojen kosketuksesta on se, että monissa luterilaisissa kodeissa oli ikoninurkkia, vaikka ikonien edessä ei rukoiltukaan.

– Tähän päivään saakka luterilaisissa kodeissa, erityisesti Etelä-Inkerissä, voi nähdä ikoneja, kertoo lähetyspastori, inkerinsuomalainen Arvo Survo.

Inkerinsuomalainen kulttuuri on neljän vuosisadan ajan perustunut luterilaiseen uskoon ja suomen kieleen. Kirkon tehtävä ei ollut vain vastata kansan henkisestä leivästä, vaan myös sivistyksestä. Juuri kirkon ansiosta lukutaito oli inkerinsuomalaisten keskuudessa yleisempää kuin viereisissä kylissä asuvilla venäläisillä. Jokaisen naimisiin mielivän oli päntättävä Raamattua, ja tietoja testattiin lukukinkereillä.

1930-luvun loppuun mennessä Leningradin alueen kaikki luterilaiset kirkot sekä suomalaiset koulut ja lehdet suljettiin, ja papit joko karkotettiin tai teloitettiin. Kirkkopyhinä kansa kokoontui kirkkojen raunioille ja hautausmaille rukoilemaan ja kuuntelemaan suomalaisia jumalanpalveluksia radiosta. Luterilaisuuden säilymisestä pitivät huolta alueen naissaarnaajat, jotka olivat maallikkoja. Lapset kastettiin Virossa vaatimattomassa kirkossa, joka sijaitsi varastorakennuksessa Narvassa.

– Minut kastettiin Virossa vuonna 1962. Sinne lähdettiin varta vasten kaukaa Izevskista asti. Myös lapseni kastettiin 80-luvun lopussa Virossa, Tallinassa, vaikka silloin oli jo avautunut kirkkoja Inkerissä. Tutun tavan mukaisesti menimme kuitenkin Viroon, kertoo inkerinsuomalainen Olga Russkih, joka muutti Suomeen yhdeksäntoista vuotta sitten.

arvosurvo inkeri
Inkerin lippu liehuu Kupanitsan kirkossa vuonna 1989. Etualalla pastori Arvo Survo, joka tuolloin oli Pushkinin seurakunnan kirkkoherra. Tatjana Shadrunova.

Ensimmäinen ja pitkään ainoa sodan jälkeinen kirkko Inkerinmaalla avattiin vuonna 1977 Pushkinissa, jolloin neuvostovaltion ideologinen painostus hieman heikkeni. Survon mukaan Pushkinin kirkko veti alusta alkaen valtavia määriä ihmisiä. Jopa ne, jotka asuivat satojen kilometrien päässä, kävivät kirkossa muutaman kerran vuodessa.

– Tänä päivänä tällaisia pieniä tai keskikokoisia seurakuntia on Venäjällä seitsemänkymmentä tai hieman enemmän, ja jumalanpalvelukset toimitetaan yhä useammin venäjäksi, kertoo Survo.

Stantsa ja tsaijukuppi – inkerinsuomen murteissa on lukuisia venäjälainoja

Inkerinsuomalaisten murteiden pääpiirteet määrittivät kaksi alunperin Kaakkois-Suomesta saapunutta siirtolaisryhmää – savakot ja äyrämöiset. Inkerin eri alueiden murteet eroavat hieman toisistaan. Kirkossa ja koulussa käytettiin suomen kirjakieltä.

Kaikissa inkerinsuomen murteissa on lukuisia venäjän lainasanoja, esimerkiksi ”pulkka” (ven. bulka) – vaalea leipä, ”stantsa” (ven. stantsija) – asema, ”tsaijukuppi” (ven. krugka chaja) – teekuppi, ”vessala” (ven. veselo) – hauskaa, ”vunukka” (ven. vnuk) – lapsenlapsi. Lisäksi venäjän vaikutus näkyy intonaatiossa ja lauseiden sanajärjestyksessä. Läntiseen murteeseen vaikutti myös viron kieli; inkeriläiset lukivat naapuriheimon kirjoja ja Venäjän maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen Inkeriin muutti tuhansia siirtolaisia Virosta. Joissakin kylissä virolainen tervehdys ”tere” syrjäytti inkerinsuomalaisen ”hyväpäivän”.

iloinen inkeri
Kuvassa inkeriläissyntyisen Adam Vainikan piirros inkerinsuomalaisten arjesta. Ote Suomen Inkerin kulttuurin seuran julkaisemasta Iloinen Inkeri –kirjasta.

Tänä päivänä inkeriläismurretta taitavat vain jotkut vanhemman sukupolven inkerinsuomalaiset.

Kesäjuhlat – kansan yhtenäisyyden symboli

Inkerin itsetunnon ja kulttuurin nousu ajoittuu 1800-luvun lopulle. Käytyään Inkerinmaalla Elias Lönnrot lisäsi Kalevalan toiseen painokseen Kullervo-runot, joita kaikki Inkerin heimot lauloivat. Lönnrotin jälkeen monet muutkin suuntasivat kansanrunouden keruumatkoille, ja Inkerinmaalta kerättiin kaikkiaan kymmeniä tuhansia muinaisrunoja.

Arvo Survo, joka vietti lapsuutensa Kikerenon kylässä Länsi-Inkerissa, on kerännyt inkerinsuomalaisten kansanperinnettä – sananlaskuja, laulelmia, kehtolauluja – 1970-luvulta lähtien.

– Kalevalaisen perinteen sirpaleita on säilynyt erityisesti kehtolauluissa. Nehän myös olivat kalevalaisia, vaikkakin lyhennettyjä, eivätkä kahdeksansäkeisiä, kuten Kalevalan mitan kuuluu olla.

juhannus inkeri 1990
1990-luvun alun inkerinsuomalaisten kesäjuhlat keräsivät tuhansia osallistujia.Tatjana Shadrunova.

Inkerinsuomalaisten kesäjuhlien perinne sai alkunsa vuonna 1899. Yhteiset kesäjuhlat keräsivät ihmisiä eri puolilta Inkerinmaata, ja niistä tuli kansan yhtenäisyyden symboli. Juhlien aluksi pastori lausui saarnan, ja sitten veisattiin virsiä ja tanssittiin. Illalla sytytettiin kokko. Juhlien vakionumerona esitettiin Mooses Putron sanoittama ja säveltämä kansallishymni ”Nouse Inkeri”. Kun hymni oli samana vuonna painettu laulukokoelmaan, tsaarin sensuuri katsoi, että sana ”Inkeri” on vaarallinen ja korvasi sen sanalla ”kansa”.

Ensimmäinen sotien jälkeinen kesäjuhla pidettiin kesäkuussa 1989 Keltossa. Siitä lähtien juhannusta on juhlistettu Leningradin alueella vuosittain.

”Tänään Inkeri on ennemmin henkinen kuin maantieteellinen käsite”

Monia kirkkoja on rakennettu uudestaan ja kesäjuhlia on järjestetty vuosittain, mutta Inkerinmaan kulttuuri hiipuu tasaisesti vanhemman sukupolven siirtyessä tuonpuoleiseen. Arvo Survo korostaa, että kulttuurin pääpilarina toimii juuri kieli, jonka säilyttämiselle ei ole edellytyksiä Nyky-Venäjällä.

– Henkisessä ja kulttuurisessa mielessä se, että tuhansia inkerinsuomalaisia asuu myös Suomessa, jonka kieli ja mentaliteetti ovat Inkeriä lähimpänä, antaa mahdollisuuden säilyttää ja jossain määrin kehittää inkerinsuomalaisten kieltä, miettii Survo. Lähetyspastori itse puhuu suomen ja venäjän lisäksi vatjan, inkeroisen, viron, mordvan ja romanin kieliä.

– Tänään Inkeri on ennemmin henkinen tai hengellinen käsite kuin maantieteellinen, lisää Survo.