Inkerinsuomalaisten tie Suomeen kulki Siperian kautta

Venäjältä Suomeen muuttaneiden inkerinsuomalaisten perheiden tarinoiden kautta saa hyvän käsityksen siitä, mitä oli olla suomalainen Neuvostoliitossa ja mitkä syyt toivat heidät Suomeen. Presidentti Mauno Koivisto avasi 10.4.1990 Neuvostoliiton etnisille suomalaisille paluumuuttomahdollisuuden Suomeen.

Kotimaa

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Kokkoset
Kiurut
Stolit
Suikaset
Reginät
Savolaiset

Kokkoset

“Kiitos siitä, että olen elossa…”

Kysyin kerran lapsena isoäidiltä: “Oletko onnellinen?” Hetken mietittyään hän vastasi: “Kyllä varmaankin, sillä kaikki lapseni jäivät eloon, vain nuorin vauva kuoli nälkään matkalla Siperiaan”.

Vuosien kuluessa, pala palalta, sukulaisten muistojen perusteella muotoutui sukuni tarina, joka alkoi ennen sotia.

Karjalan kannaksella, viiden kilometrin päässä vanhasta rajasta, Rokosaaren kylässä Inkerinmaalla asui Kukkosen perhe. Itse asiassa puolet kyläläisistä oli samannimisiä.

Kukaan ei tiedä, mistä päin Suomea he olivat sinne saapuneet. Naimisiin mentiin naapurikylien poikien ja tyttöjen kanssa.

Isovanhempieni Anna ja Ivan Kukkosen perheessä oli kuusi lasta: Viktor, Aino, Emma, Arvo, Edi sekä nuorimmainen, jonka nimeä kukaan ei tiedä.

Ennen talvisodan alkua vuonna 1939 kylään tuli puna-armeijalaisia, jotka käskivät kyläläisiä lähtemään. Muutamat miehet ehtivät siirtyä rajan yli Suomen puolelle, loput lähetettiin työleireille.

Isoisäni kaksi veljeä houkuttelivat myös Ivania lähtemään Suomeen, mutta hän ei voinut jättää vaimoa ja lapsiaan. Loppujen lopuksi isoisäkin joutui työleirille. Veljistä toinen asui Suomessa ja toinen Ruotsissa. Mutta missä? Yhteydet katkesivat, eikä kukaan tiedä tänäkään päivänä, missä he ovat. Isoisä tapasi lapsensa vasta 60-luvulla, ja hänellä oli silloin jo toinen perhe.

Naisten käskettiin lähteä lasten kanssa lautalla Laatokan yli. Osa asukkaista kuitenkin piiloutui metsään ja asui maahan kaivetuissa korsuissa. Heidän joukossaan oli myös isoäitini lapsineen.

kokkoset
Natalia Blizniouk.

Myöhemmin muut kylän asukkaat kertoivat, että punatähtiset lentokoneet pommittivat lauttaa. Isoäiti piti tämän tiedon salassa aivan elämänsä viimeisiin päiviin asti.

Myöhemmin kaikki metsäänkin piiloutuneet kuljetettiin ns. “elämän tietä” pitkin Laatokan toiselle rannalle, missä heidät lastattiin karjavaunuihin ja kuljetettiin jonnekin kauas. Ruokaa ei ollut, ja isoäidiltä loppui rintamaito. Vauva haudattiin jollakin väliasemalla pellolle. Kukaan ei tiedä, missä pieni hauta on.

Tällaisia junia oli liikkeellä paljon. Ohikiitävien kylien asukkaat tiesivät, minne junat ovat matkalla. Junat pysähtelivät keskellä taigaa, oli talvi, kaikki käskettiin ulos ja jätettiin kuolemaan nälkään ja kylmään.

Kun juna saapui asemalle, selvisi, että olemme tulleet Omskin kaupunkiin. Ihmiset lähtivät ulos junasta hakemaan vettä ja ruokaa. Mummoni luo tuli nainen (suuri kiitos hänelle!) ja sanoi: “Jos haluat pelastaa lapsesi, tee näin: jätä kaksi lasta asemalle, ja sitten kun juna lähtee liikkeelle, ala huutaa että olet kadottanut lapsesi, että he ovat jääneet junasta ja että sinun pitää palata etsimään heitä. Sitten voitte yhdessä nousta seuraavaan junaan”.

Isoäiti teki työtä käskettyä: jätti asemalaiturille vanhimmat lapset Viktorin ja Ainon (äitini), jäi pois junasta seuraavalla asemalla ja palasi Omskiin, mistä löysikin Viktorin ja Ainon.

Toinen hyvä ihminen (myös hänelle suurkiitos!) neuvoi isoäitiä piilottamaan asiakirjat, joihin on merkitty sukunimi ja kansallisuus, ja matkustamaan jonnekin kaukaiseen kolhoosiin. Siellä piti sanoa, että asiakirjat olivat hävinneet tai varastettu matkalla. Se olisi ainut keino jäädä henkiin.

Näin isoäiti tekikin. Hän kaivoi metsään kuopan ja laittoi sinne kaikki asiakirjat, matkusti lastensa kanssa Omskin alueella sijainneelle karjatilalle ja meni töihin karjakoksi, kasvatti vasikoita. Näin lapset jäivät henkiin. Mutta kiitos ennen kaikkea isoäidille itselleen, että hän jäi eloon!

1960-luvulla maan johtoon tuli Nikita Hruštšov. Stalinin vainojen kohteeksi joutuneet kansat saivat palata kotiseuduilleen. Siperiasta isoäidin kanssa palasi Arvo-poika, tyttäret Edi, Emma ja Aino lapsineen (siis minä ja veljeni Andrei). Isoäidin vanhimmalla pojalla Viktorilla oli jo neljä lasta. Heidät oli kaikki merkitty asiakirjoihin muutetulla sukunimellä: Kokonja. Vasta 80-luvulla he pystyivät palauttamaan itselleen todellisen sukunimensä Kokkonen.

Emma palasi ilman lapsia, he jäivät anopille Omskiin. Emma sairastui vakavasti ja kuoli, ja lapsetkin kuolivat kolmissakymmenissä.

Siinä vaiheessa kun tuli mahdollisuus muuttaa Suomeen, kaikki isoäidin lapset olivat jo kuolleet. 13 lapsenlapsesta neljä oli jäänyt Siperiaan, neljä kuoli 30-40-vuotiaina, ja vain neljä pystyi muuttamaan Suomeen.

Nyt meitä on täällä vain kolme. Veljeni ehti asua Suomessa vain vuoden ja yhden viikon. Sitten hänen sairas sydämensä pysähtyi.

Kolmastoista lapsenlapsi, Oleg, Emman nuorin poika, asuu joko Suomessa tai Virossa (hänen isänsä oli virolainen), mutta meillä ei ole tarkempia tietoja hänestä. Haluaisimme löytää hänet.

Muutin perheineni Suomeen vuonna 2000. Kuulimme sattumalta eräältä Suomessa asuneelta naiselta, että on olemassa laki, jonka perusteella suomalaiset sukujuuret omaavat ihmiset voivat muuttaa historialliseen kotimaahansa.

kokkoset
Natalia Blizniouk.

Siihen mennessä Venäjällä oli koettu jo muutama talous- ja poliittinen kriisi, ja aloin pelätä lasteni elämän ja tulevaisuuden puolesta. Olen kiitollinen miehelleni Aleksandrille, joka vaati, että keräämme muuttoon tarvittavat asiakirjat. Muutimme, ja alkoi aivan toinen elämä.

Minulla oli tunne, että olen asunut täällä aina, että olen palannut “lapsuuteen”. Ihmiset ovat ystävällisiä, puhuvat samaa kieltä kuin mummoni ja ovat ulkoisestikin samannäköisiä kuin hän. Suomessa kasvaa samoja kukkia kuin puutarhassamme silloin, kun olin pieni. Ja suomen kieli muistui itsestään mieleen, en ole juurikaan joutunut sitä opiskelemaan.

Kun kerron suomalaisille perheemme tarinaa, he suhtautuvat siihen suurella lämmöllä ja mielenkiinnolla. Venäjällä koin aina, etten ole venäläinen, sillä en voinut kertoa, mitä kansallisuutta perheeni edustaa ja onko meillä sukulaisia ulkomailla. Meidän täytui salata perheemme tarina.

Suomessa koen olevani kotonani. Tunnen itseni suomalaiseksi, joka on syntynyt Siperiassa ja asunut jonkin aikaa Suomen rajojen ulkopuolella.

Ajattelen Inkerin kansan tulevaisuudesta seuraavaa: Venäjällä tällaista kysymystä ja kansaa ei enää edes ole olemassa, ja Suomessa se on historiaa, joka on yhteistä kaikille suomalaisille ilman mitää eroja.

P.S. mietin usein perheeni tarinaa ja olen sitä mieltä, että se kannattaisi julkaista ja siitä voisi jopa tehdä elokuvan. Siinä on jotain samaa kuin Sofi Oksasen “Puhdistuksessa”, mutta meidän tarinamme kertoo suomalaisista, jotka joutuivat rintaman “toiselle puolelle”.

Natalia Blizniouk, s. 1958

Kiurut

Nimeni on Viktor Kiuru. Olen 77-vuotias. Synnyin Etelä-Kazakstanissa, Pahta-Aralissa sijainneessa puuvillasovhoosissa, jonne Stalinin järjestelmä oli vuonna 1935 karkottanut vanhempani lapsineen. Perheen lapset, pienet veljeni, kuolivat pian ankarassa ilmastossa. Myöhemmin, vuonna 1940, isäni onnistui saamaan luvan muuttaa Itä-Kazakstaniin. Siellä vähän suotuisammassa ilmastossa pystyin hieman parantelemaan surkeaa terveyttäni.

viktor ja äiti
Viktor Kiuru.

Vuonna 1942 isäni Ivan Danilovitsh joutui työarmeijaan. Minä taas menin vuonna 1945 kouluun, missä unohdin vähitellen suomen kielen, sillä puhuin vain venäjää.

kiuru koulu
Maatalousopiston 1. kurssi, Ust-Kamenogorsk 1951.Viktor Kiuru.

Vuonna 1956, Stalinin kuoleman jälkeen, isä löysi veljensä, ja me muutimme Petroskoihin. Takaisin Toksovoon, jossa vanhempani olivat asuneet ennen karkotusta, meitä ei enää päästetty.

Sen jälkeen opiskelin, olin kolme vuotta armeijassa, työskentelin eri paikoissa, menin naimisiin. Kaiken kaikkiaan vietin tavallista neuvostoihmisen elämää. Vapaa-ajalla toimin Shakkiliitossa ja olin mukana hiihtokilpailutoiminnassa Karjalassa.

Vuonna 1973 Suomesta saapui turistimatkalle Karjalaan isäni serkku, Danil Kiuru Tampereelta. Tutustuin silloin ensimmäistä kertaa aitoon suomalaiseen kapitalistisesta maasta.

Vuonna 1991 Karjalan Urheilukomitea lähetti minut kahden karjalaisen mestarihiihtäjän kanssa sattumalta kisamatkalle Suomeen rantasalmelaisen maanviljelijä Sepon kutsusta. Ystävystyimme Sepon kanssa ja aloimme tapailla, milloin Suomessa, milloin Petroskoissa. Aloimme myös opiskella yhdessä suomea ja venäjää, ja olimme jopa kirjeenvaihdossa.

Myöhemmin Severny Kurjer -lehti, jossa työskentelin urheilutoimittajana, lähetti minut monesti juttumatkoille Suomeen talviurheilukisoihin Lahteen, Kontiolahdelle ja Kuopioon. Näillä matkoilla tutustuin haastatteluja tehdessäni moniin erinomaisiin urheilijoihin Venäjältä, Suomesta sekä entisestä kotimaastani Kazakstanista.

kiuru hiihtää
Viktor Kiuru.

Samalla tutustuin eri puolilla Suomea asuvien suomalaisten ystävieni elämään, työhön ja vapaa-aikaan. Kesälomillani vierailin heidän luonaan ja tein töitä metsissä ja pelloilla. Keräsin marjoja ja ostin auton. Ensimmäisen Opelin minulle lahjoitti Sepon ystävä Jussi. Olin aivan hämmästynyt, kun hän ojensi minulle auton paperit ja sanoi, että ”auto on nyt sinun”! Ilmaiseksi! Olin aivan ymmällä!

Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen aikaan elokuussa 1991 olin vierailulla Rantasalmella, ja olin luonnollisesti kovin huolestunut Venäjän tapahtumista. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin, ja palasin ongelmitta Petroskoihin.

Näihin aikoihin monet inkeriläiset olivat alkaneet muuttaa Suomeen. Sinne lähti myös isäni sisko, pikkuserkkuni ja monet tuttavani. Itse en kuitenkaan pitänyt kiirettä, sillä toivoin, että maassa alkaneet muutokset ja raikkaat tuulet olisivat saaneet aikaan myönteisiä muutoksia tavallisten venäläisten elämässä.

Sitten tuli aika jäädä eläkkeelle. Samoihin aikoihin presidentti Tarja Halonen ilmoitti, että inkeriläisillä olisi nyt viimeinen mahdollisuus palata Suomeen. Minun tapauksessani kyse olisi viimeisestä mahdollisuudesta muuttaa Suomeen.

Tyttäreni oli jo muuttanut Suomeen työviisumilla. Viiden vuoden kuluttua muutosta hän sai pysyvän oleskeluluvan ja sitten myöhemmin Suomen kansalaisuuden. Tällä hetkellä hän asuu Turussa. Seinäjoella omassa asunnossaan asuu taas vanhin tyttärentyttäreni Jevgenia. Sinne myös me Nina-vaimoni kanssa muutimme auttelemaan nuoria vuonna 2012. Tyttärelläni on viisivuotias Sveta-tytär ja kolmevuotias Sava-poika. Jevgenia työskentelee yhdessä miehensä Sergein kanssa Kurikassa toimivassa pienessä sähköfirmassa.

kiuru ja lapset
Viktor Kiuru.

Me olemme venäläisen tavan mukaan perustaneet heidän tontilleen kasvimaan. Pystytimme kasvihuoneen, ja nyt meillä on tekemistä kesäisin. Kasvatamme perunoita ja kasviksia. Meillä on nyt aina tarjolla marjoja ja tuoreita vihanneksia. Syksyllä keräsimme valtavan määrän sieniä, jotka suolasimme ja pakastimme.

Kolmen huoneen asunnon saimme kolme päivää muuttomme jälkeen! Se oli uskomatonta, sillä Petroskoissa olimme asuneet yhden huoneen asunnossa. Nyt minulla on oma huone harrastuksia varten. Siellä minulla on maalausteline ja shakkilauta. Maalaan maisemia ja iloitsen elämästä, joka muuttui niin paljon parempaan suuntaan muuton jälkeen.

Sanalla sanoen, olen onnellinen ja tajuan, etten ole koskaan aikaisemmin elänyt yhtä hyvin.

Sosiaalitoimiston Leena auttaa meitä kaikessa. Terveyskeskuksessa meitä palvelee erinomaista venäjää puhuva lääkäri Olga. Kaikki tämä helpottaa elämäämme suuresti.

Käyn hiihtämässä, talomme vieressä on erinomainen valaistu latu. Olen harrastanut urheilua koko elämäni. Olen kolme kertaa osallistunut Murmanskin maratoniin ja kirjoittanut tästä tapahtumasta karjalaisille lukijoilleni. Ja tietysti seuraan edelleen urheilua niin Suomessa kuin maailmallakin.

P.S. Aikani ei käy pitkäksi Suomessa. Pidän Skypen avulla yhteyttä sukulaisiini ja ystäviini Venäjällä ja Kazakstanissa. Soittelen myös Suomessa asuville ystävilleni. En myöskään ole unohtanut venäläistä kirjallisuutta. Nytkin käden ulottuvilla on Pisemskin, Tshehovin, Tsvetajevan, Ahmatovan, Shalamovin ja Dovlatovin teoksia. Poznerin ”Jäähyväiset illuusioille” teki minuun suuren vaikutuksen. Itkin ja nauroin lukiessani sitä kirjaa. Se teki hyvää sielulleni.

Viktor Kiuru, s. 1937

Stolit

Nimeni on Andrei Stol. Olen 32-vuotias.

Synnyin Osinniki-nimisessä kaupungissa, joka sijaitsee Länsi-Siperiassa Kemerovon alueella lähellä Novokuznetskin kaupunkia.

stolit
Stolien perhe 1970-luvulla.Andrei Stol.

Nämä seudut ovat tunnettuja kauneudestaan sekä runsaista kivihiili- ja rautaesiintymistä. Alueella on myös suuria tehtaita.

Muutin Suomeen puolitoista vuotta sitten vaimoni ja pienen poikamme kanssa.

Aloin pohtia muuttoa vuonna 2011 sen jälkeen, kun saman sukunimen omaava Mihail oli löytänyt minut Skypessä. Suurkiitos hänelle siitä. Mihail on kotoisin Moskovan läheltä ja opiskeli silloin Mikkelissä ensimmäisellä kurssilla. Tutustuimme ja aloimme etsiä yhteisiä juuriamme.

Myöhemmin selvisi, että hänellä oli saksalaiset juuret. Hänen isoäitinsä oli kuitenkin toisen maailmansodan alettua sanonut olevansa kotoisin Baltiasta. Mihail asuu tällä hetkellä perheensä kanssa Riiassa ja on tyytyväinen elämäänsä.

Mihail kertoi minulle, että Suomessa on olemassa paluumuutto-ohjelma, jonka puitteissa voisin inkerinsuomalaisena muuttaa Suomeen.

Aloin kerätä tietoja ja asiakirjoja paluumuuttojonoon ilmoittautumista varten. Isä kertoi minulle joitakin tietoja isoisästäni Oskarista. Paljon hän ei tiennyt, sillä isoisä oli kuollut, kun isäni oli armeijassa.

Isoisäni Oskar Ivanovitsh Stol (Ståhl) oli syntynyt 16.2.1921 Lahta-nimisessä kylässä Leningradin alueella. Sodan aikana hänet karkotettiin Siperiaan kaivoksille. Siellä hän tapasi isoäitini, saksalaisen Sofia Aleksandrovnan, ja perheeseen syntyi ensin setäni Valeri ja sitten isäni Viktor.

stol
Andrei Stol.

Oskarin kerrotaan olleen hyvä metsästäjä, kalastaja ja sienestäjä. Suomen kieltä hän käytti vain yhden kerran elämässään, kun hänen siskonsa saapui vierailulle Siperiaan. Perheessämme puhuttiin vain venäjää.

Kokosin nopeasti tarvittavat asiakirjat ja lensin Moskovaan ilmoittautuakseni paluumuuttojonoon vain viikkoa ennen sen sulkeutumista (1.7.2011). Edelläni jonossa oli yli 22 000 ihmistä. Asiakirjoista riitti syntymätodistus. Minulle kerrottiin, että minun pitäisi suorittaa suomen kielen koe ja sitten, jos läpäisisin kokeen, voisin hakea muuttolupaa Suomeen, sillä ehdolla että meillä olisi asunto siellä. Kerroin, etten tiedä, mistä aloittaisin suomen opiskelun, sillä meillä Siperiassa ei ollut minkäänlaisia suomen kursseja. Suurlähetystössä minulle annettiin muutamia kirjoja ja sanottiin, että kirjat täytyy palauttaa vuoden sisällä ja kielikoe suorittaa vuoden kuluttua.

Tiimalasin hiekka alkoi valua.

Syyskuussa 2011 aloin intensiivisesti opiskella suomen kieltä. Tein kahta työtä yhtä aikaa, mutta silti löysin aikaa ja voimia tutkia internetistä ostamiani kirjoja ja kuunnella Suomen radiota. Toukokuussa 2012 suoritin suomen kielen tentin ja noin kuukauden ajan odottelin tuloksia.

Lopulta minulle soitettiin ja sanottiin, että voimme alkaa valmistautua muuttoon. Varsinkin asunnon löytäminen Siperiasta käsin oli vaikeaa, mutta meitä auttoi onneksi suurenmoinen nainen Anastasija. Hänelle suuret kiitokset!

Muutimme Suomeen, Lahteen, kesällä 2013. Viimeisinä aikoina Novokuznetskissa työtilanne ei ollut hääppöinen. Emme myöskään olisi halunneet jäädä Venäjän viidenneksi saastuneimpaan kaupunkiin, semminkin kun vaimoni odotti toista lastamme.

Suvustamme Suomeen muutimme vain me. Vanhempani olisivat voineen 1990-luvulla muuttaa Saksaan isoäidin sukujuurien perusteella, mutta isoisä, äidin isä, Suuren isänmaallisen sodan veteraani, jonka sotatie oli vienyt Berliiniin saakka, oli vaatinut, että vanhempani jäisivät Venäjälle.

Me vaimoni kanssa emme ole hetkeäkään katuneet Suomeen muuttoa. Tällä hetkellä asumme vuokralla kolmen huoneen asunnossa. Vanhin lapsemme Timofei käy päiväkodissa. Ksenija-vaimoni hoitaa kotona vuoden ikäistä, Lahdessa syntynyttä Oskaria.

Minä kävin kielikurssin ja pyrin ammattikouluun opiskelemaan ammattia, josta olen aina haaveillut.

Suomessa ei ole stressiä, ei kiirettä. Ihmiset ovat ystävällisiä ja rehellisiä. Ilma on puhdasta, hanasta tulee raikasta vettä. Olen varma, että lapsemme tulevat saamaan onnellisen lapsuuden ja yhden maailman parhaista koulutuksista.

Olen kiitollinen Suomelle kaikesta tästä!

Haluaisin löytää sukulaisia Suomessa. Ehkä joku lukee tämän kirjoituksen, tunnistaa isoisäni ja haluaa ottaa yhteyttä minuun.

Andrei Stol, s. 1982

Suikaset

Äitini, tyttönimeltään Nina Andrejevna Suikanen, syntyi Tshernishovon kylässä lähellä Kolpinoa Leningradin alueella inkeriläiseen perheeseen.

Isoisäni Andrei Andrejevitsh Suikanen työskenteli metsänvartijana metsätaloustilalla. Perheessä oli viisi tytärtä ja yksi poika.

suikanen
Nina Suikanen. Helsingissä vuonna 1944.Mark Solovjov.

Heillä oli pieni maatila: hevonen, muutama lehmä, kanoja ja ankkoja.

Vapaa-ajallaan isoisäni toimi vapaapalokunnassa ja soitti puhallinorkesterissa.

Vuonna 1937 isoisä julistettiin kulakiksi ja tuomittiin myöhemmin kansanvihollisena rikoslain 58 pykälän mukaisesti.

Vuonna 1939 hän kuoli keuhkokuumeeseen vankileirillä Pohjois-Uralilla lähellä Solikamskin kaupunkia.

Äitini koki sodan. Hän joutui Viroon Kloogan keskitysleirille, mistä suomalaiset myöhemmin toivat hänet Suomeen siskojen ja äidin kanssa. Siskot työskentelivät sotatarviketehtaalla Lohjalla, ja äiti hoiti lapsia rikkaiden suomalaisten perheessä.

Vuonna 1944 äiti karkotettiin siskojensa kanssa takaisin Neuvostoliittoon Jaroslavlin alueelle. Kahden vuoden kuluttua he muuttivat Viron neuvostotasavaltaan Johvin kaupunkiin. Äiti meni töihin sementtitehtaalle.

Kaikki siskot järjestivät jotenkin elämänsä, tekivät työtä ja asuivat Virossa.

1960-luvun lopulla äiti muutti Leningradiin tutustuttuaan isääni.

Inkerinsuomalaisten paluumuutto-ohjelman olemassaolosta saimme kuulla Pushkinin luterilaisessa kirkossa, jossa äiti kävi jumalanpalveluksissa.

Kävin ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1992. Vierailimme silloin äidin serkkujen luona Helsingissä. Mutta silloin ei ollut vielä puhettakaan, että olisimme jääneet Suomeen kokonaan. En osannut kieltä, sillä isä ei ollut hyväksynyt suomen kielen opiskelua. Lisäksi minulla oli hyvä työ Leningradissa.

Lopullisesti Suomeen muutimme vaimoni ja tyttärieni kanssa vasta vuoden 1993 lopussa. Olin siihen mennessä hieman opiskellut kieltä, ja asuntoon liittyneet ratkaisemattomat asiat saivat myös meidät tekemään muuttopäätöksen.

Mark Solovjov.
Markin tyttären ristiäiset Kouvolassa vuonna 1994. Mark Solovjov.

Pieni Kouvolan kaupunki ei ollut kuitenkaan valmis tuloomme, siitäkin huolimatta, että se oli ainut kuudesta kaupungista, jonka työvoimatoimistosta sain vastauksen lähettämääni työhakemukseen. Kouvolan kaupunki kutsui minut työnhakuun paikan päälle. Kun sitten tulimme perheeni kanssa, mitään työtä ei tietenkään ollut tarjolla.

Ei ollut myöskään minkäänlaisia sopeutumiskursseja. Meitä auttoivat toiset samassa tilanteessa olleet inkerinsuomalaiset. Heidän avullaan saimme vuokrattua asunnon, avattua pankkitilin ja hoidettua asioita virastoissa.

Työtilanne oli kuitenkin vaikea, ja niin keväällä 1994 päätin lähteä takaisin töihin Venäjälle. Perhe jäi Kouvolaan. Pikkuhiljaa kaikki alkoi järjestyä, vaimo kävi suomen kielen kursseilla, perhe kasvoi, ja meille syntyi vielä kaksi tytärtä. Vaimo sai töitä, vanhimmat tyttäret kasvoivat aikuisiksi, hankkivat ammatit, ja asuvat nyt lähellä meitä ja käyvät töissä.

Vuonna 1996 Suomeen muutti äitini ja siskoni perheineen. Heillä on kaikki hyvin.

Itse palasin lopullisesti Suomeen vuonna 2008. Venäjällä loppuivat työt, mutta täälläkään en ole löytänyt vakinaista työtä. Mutta toivoani en ole menettänyt, vaikka suomen kielen taitoni, ikäni ja työpaikkojen puute tekevätkin toivosta hauraan.

Muuten kaikki on hyvin. Meillä on oma koti, jonka ympärillä on luontoa ja metsää. Ajan myötä olemme kaikki saaneet Suomen kansalaisuuden ja tottuneet elämään täällä. Nyt voimme kuvitella asuvamme vain Suomessa.

Mark Solovjov.
Solovjovien kesämökki Siikakoskella.Mark Solovjov.

Kiitos presidentti Koivistolle ja Suomen valtiolle.

Mark Solovjov, s. 1966

Reginät

Nimeni on Lioudmila Gouk. Tyttönimeni on Voinova.

Synnyin, vietin lapsuuteni ja elin aikuisena monta vuotta pienessä karjalaisessa Karhumäen kaupungissa. Isäni suku oli sieltä kotoisin.

Äitini isä oli ruotsalainen ja äiti suomalainen. He asuivat ennen Stalinin vainoja Muurmannin alueella. Isoäidin ensimmäinen perhe asui Vaitolahden kylässä, toinen perhe Ozerkin taajamassa.

Vuonna 1937 isoäiti pidätettiin ja puolen vuoden kuluttua teloitettiin. Isoisä ilmeisesti pelästyi, sillä emme tiedä hänen kohtalostaan mitään.

Lioudmila Gouk.
Maria Reginä 13-vuotiaana vuonna 1918.Lioudmila Gouk.

Äiti, joka oli silloin 4-vuotias, joutui lastenkotiin Arkangelin alueelle. Äitinsä tyttönimen Reginä hän sai tietää vasta 15-vuotiaana, kun piti lähteä opiskelemaan.

Äidillä oli hyvä elämä tämän jälkeen. Hänestä tuli venäjän kielen opettaja. Hän työskenteli 42 vuotta koulussa. Hänelle myönnettiin Karjalan ansioituneen opettajan arvonimi.

Me tiesimme siskoni kanssa syntymästä saakka, että äiti on suomalainen. Hänen luonaan vieraili silloin tällöin Olavi-veli. Hän puhui huonosti venäjää, mutta lauloi lauluja ruotsiksi ja norjaksi.

Usein keskustellessaan he saattoivat yhtäkkiä vaieta ja istua pitkään vaiti. Muutettuani Suomeen tajusin, että nehän olivat niitä perinteisiä “suomalaisia taukoja”.

Tietysti koimme olevamme erilaisia kuin ikätoverimme. Tiesimme asioita, joista he eivät tietäneet mitään.

80-luvulla käännyin Murmanskin FSB:n puoleen. Meille lähetettiin tieto siitä, milloin isoäiti oli pidätetty, teloitettu ja rehabilitoitu. Teloituspaikka ei ole tiedossa.

Muistan, kuinka tulin huoneeseen, ja näin äidin istumassa iso kirjekuori edessään. Äiti itki.

Sain tietää paluumuutto-ohjelmasta 90-luvun alussa. Menin niihin aikoihin naimisiin, ja myöhemmin ilmeni, että myös mieheni perhe oli joutunut Stalinin vainojen kohteeksi.

Mieheni äiti Alina Russunen oli syntynyt 1947 Jakutiassa, minne koko perhe oli karkotettu vuonna 1942. Vuonna 1953 perheen isän onnistui saada perheelleen tarvittavat asiakirjat, ja he muuttivat Karjalaan, Pitkärannan piirissä sijaitsevaan Salmin kylään.

He saapuivat Leningradiin, mutta sinne he eivät voineet jäädä asumaan, joten he ostivat junaliput niin pitkälle kuin rahat riittivät.

Alinan ja hänen siskojensa elämä ei ollut helppoa. He elivät koko ajan pelossa. Sain tietää vasta monen vuoden kuluttua, että anoppini on suomalainen. Myös se, että hän puhuu erinomaista suomea, selvisi vasta kun hän tuli vierailulle luoksemme Helsinkiin.

Hänen puheistaan sain sellaisen kuvan, että häntä ikään kuin hävetti puhua suomea, päinvastoin kuin äitiäni, joka oli ylpeä siitä.

Anoppini muisteli, kuinka hänen siskonsa kävivät ilmoittautumassa miliisissä ja kuinka hänen äitinsä, joka ei osannut venäjää, ei käytännössä poistunut kotoa.

Myös äidilläni on ikäviä muistoja siitä, kuinka matkalla kouluun paikalliset lapset heittelivät heitä kivillä ja haukkuivat “valkosuomalaisiksi”.

Kun saimme tietää, että voimme muuttaa, teimme päätöksen heti. Me emme luonnollisestikaan tienneet, millaisia vaikeuksia meillä on edessämme, naiiveja kun olimme, mutta joka tapauksessa olimme varmoja, että Suomessa meidän olisi parempi olla.

Vaikka miten suostuttelimme sukulaisiamme, he eivät halunneet muuttaa. Ehkä heitä nyt kaduttaa, mutta sellainen oli heidän päätöksensä.

Lioudmila Gouk.
Lioudmilan perhe Suomessa.Lioudmila Gouk.

Muuton jälkeen kaikki sujui erinomaisesti. Saimme ihanan asunnon, mies aloitti suomen opinnot, ja minä synnytin pojan. Myöhemmin perustin pienen firman, ja nyt olen työskennellyt siinä jo yhdeksän vuotta.

Myös miehelläni on työ, jossa hän viihtyy. Lapsemme ovat 16- ja 11-vuotiaita.

Vaikka tämä saattaa kuulostaa kiittämättömältä, niin kotimaanani pidän Suomea. Minun on täällä hyvä olla, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Sitten muutama sana vaikeuksista. Ensinnäkin - päiväkoti ja koulu. Me kävimme aivan toisenlaista koulua, ja kun tyttäremme meni kouluun, emme pystyneet ensimmäisten kahden vuoden aikana ymmärtämään, miten suomalainen koulu toimii.

Nyt on jo paljon helpompaa. Tytär on saanut koulunsa päätökseen ja opiskelee nyt lukiossa.

Toinen vaikeus oli suomen kieli. En ole paljon käynyt kursseilla ja töissä olen pääosin hiljaa. Toisten työntekijöiden kanssa puhun venäjää. Kun tulen illalla väsyneenä kotiin, edessä ovat vielä kotityöt ja lapset. Kaiken tämän seurauksena puhun suomea huonosti. Työssäkäyville on iltaisin tarjolla vain vähän kielikursseja ja nekin ovat lyhytkestoisia. Olen muutaman kerran yrittänyt päästä tällaiselle kurssille, mutta minua ei ole onnistanut. Se on tietysti vain oma vikani.

Olemme nyt asuneet Helsingissä 13 vuotta. En ole kertaakaan törmännyt itseeni ja perheeseeni kohdistuvaan syrjintään. Töissä kaikki suhtautuvat minuun kunnioittavasti ja jopa korostetun huomaavaisesti.

Olemme onnellisia täällä ja uskomme, että kaikki tulee sujumaan jatkossakin hyvin.

Lioudmila Gouk, s. 1961

Savolaiset

Kansallisuudella ei ole ollut minulle pitkään aikaan mitään merkitystä.

Olin kyllä huomannut, että mielenlaatuni eroaa venäläisistä, mutta en ajatellut, että se liittyy kansallisuuteen, vaan pidin sitä pikemminkin perheemme omana piirteenä.

2000-luvun puolivälissä useat tuttavani alkoivat yksi toisensa jälkeen käydä ulkomailla, muun muassa Suomessa. Heidän mielestään olin luonteeltani todella suomalainen. Seurustelin myös erään tytön kanssa, joka oli asunut pitkän aikaa Norjassa. Hänen mielestään minulla oli tyypillinen skandinaavinen mielenlaatu (“skandinaaveilla” hän tarkoitti norjalaisia ja suomalaisia, sillä hänen mielestään heidän välillään ei ollut mitään erityisiä kansallisia eroja).

Andrei Kargu.
Andrei tyttärensä Orvokin kanssa Suomessa.Andrei Kargu.

Pidin siitä, mitä tuttavani kertoivat Suomesta ja suomalaisista. Vaikka monet puhuivat heistä huonoakin, juuri ne piirteet, joista he eivät pitäneet, olivat mielestäni myönteisiä.

Kiinnostukseni heräsi ja aloin lukea Suomea koskevia kirjoituksia. Kiinnostuin myös enemmän kuin aikaisemmin inkerinsuomalaisten historiasta. Valitettavasti silloin isovanhempieni sukupolvesta ei enää ketään ollut elossa. Etsin tietoa netistä ja myöhemmin otin myös osaa Inkeri-liiton järjestämiin tilaisuuksiin.

Tiedän, että inkerinsuomalaisten esi-isät muuttivat Inkerinmaalle 1600-luvulla Karjalasta ja Savosta. Isoäitini tyttönimestä Savolainen voi päätellä, että kaukaiset esi-isäni olivat kotoisin Savosta.

Toisen maailmansodan aikana inkerinsuomalaiset, mukaan lukien isänpuoleinen sukuni (äitini on puoliksi virolainen, puoliksi venäläinen), karkotettiin Siperiaan. Heiltä takavarikoitiin talot ja omaisuus, ja heidät vietiin Omskin alueelle.

He pystyivät palaamaan Inkerinmaalle ja rakentamaan uudet talot vasta Stalinin kuoleman jälkeen.

Sain tietää tästä vasta 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto hajosi. Itse olin jo täysi-ikäinen.

He olivat ilmeisesti asuneet karkotuksessa kauheissa olosuhteissa, sillä heihin oli jäänyt suuri pelko. Lapsilleen he puhuivat venäjää, etteivät nämä olisi vahingossakaan puhuneet ulkona suomea. Jotkut inkeriläiset jopa muuttivat sukunimensä venäläisiksi, jos heillä oli sellainen mahdollisuus.

Äitini on kertonut, että isoisä, joka kuoli perestroikan aikaan vuonna 1988, pelkäsi kuolemaansa saakka sitä, että joku saisi selville, että hänen pikkupikkuserkkunsa asuu Ruotsissa.

Siitä huolimatta, että inkerinsuomalaiset olivat peloteltu kansa, he, toisin kuin suurin osa venäläisistä, säilyttivät monet perinteensä, muun muassa uskonnolliset.

Elämäni kaksi ensimmäistä vuotta vietin isovanhempieni talossa. En tietysti muista siitä mitään, tiedän niistä ajoista vain muiden kertomuksista.

Isovanhempieni talo oli maalattu tyypilliseen suomalaiseen tapaan tummanpunaiseksi valkoisine ikkunanpuitteineen. Minua hoitivat pääasiassa isoisän siskot. He kuuntelivat radiosta suomalaisia hartausohjelmia. Niitä ei voinut kuunnella tavallisella neuvostoliittolaisella radiolla, mutta heillä olikin ulkomainen radio. En tiedä mistä he olivat sen saaneet.

Andrei Kargu.
Andrein isovanhemmat.Andrei Kargu.

Kasvoin kuunnellen isotätieni laulamia luterilaisia virsiä.

Kun vanhempani saivat oman asunnon, kävimme heillä usein kylässä. Suurin osa venäläisistä ei silloin viettänyt joulua, koska Neuvostoliitossa harjoitettiin ateistista propagandaa. Lapsena kävin jouluaattona isovanhempieni luona. Minulle tosin sanottiin, että juhla on suomalainen uusi vuosi, etten olisi kertonut koulussa, että perheemme vietetään uskonnollisia juhlia. Siitä vanhempani olisivat joutuneet vaikeuksiin. En ole uskovainen enkä kirkon jäsen, mutta pidän kovasti näistä perinteistä.

Inkeriläiset saivat kasteessa suomalaisia nimiä, mutta passiin kirjattiin samankaltaisia venäläisiä nimiä. Esimerkiksi isäni kastettiin Valtteriksi, mutta passin mukaan hän oli Valentin. Hänen veljensä nimi oli Toivo, mutta passissa luki Anatoli, koska Anatoli-nimen lyhyt muoto, Tolik, kuulosti vähän Toivolta.

Isovanhempieni sukupolvessa oli poikkeuksiakin. Jos samankaltaista venäläistä nimeä ei ollut, silloin passiin saatettiin kirjata myös suomalainen nimi, esimerkiksi isoäitini sisko oli myös passin mukaan Helmi.

Sen, että isälläni ja hänen veljillään oli suomalaiset nimet, sain tietää vasta isäni kuoleman jälkeen, kun kävin lävitse hänen papereitaan. En edes tiedä, mikä nimi minulle annettiin kasteessa yhdeksän kuukauden ikäisenä.

Aloin siis kerätä tietoa Suomesta ja suomalaisista. Tulin siihen tulokseen, että monet erityispiirteistäni johtuvat kansallisuudesta. Tästä seurasi looginen päätelmä, että Suomi on minulle paljon sopivampi maa, ja päätin muuttaa Suomeen paluumuuttajana. Samanlaisen mielenlaadun ja hyvinvointivaltion tarjoamien mukavuuksien lisäksi minua houkutteli muuttamaan parempi terveydenhuolto ja ympäristön tila, sosiaaliturva, demokratia ja alhainen väestötiheys.

Muutimme reilut kaksi vuotta sitten Jalasjärvelle. Valinta oli sattumanvarainen, mutta olen iloinen, että päädyimme juuri tänne. Täällä on hyvin viihtyisää. Lisäksi meillä on ihanat naapurit - inkeriläinen mies ja virolainen nainen. Alkuaikoina he auttoivat meitä suuresti ja täysin pyyteettömästi. Meillä on erinomaiset välit tänäkin päivänä. Olemme saaneet apua myös muilta ihmisiltä. Kylä tummanpunaisine puutaloineen ja ympärillä kuuluva suomen kieli herättivät aluksi muistoja lapsuudesta.

Kaiken kaikkiaan Suomessa kaikki on mennyt paljon paremmin, kuin odotin. Ennen kaikkea se koskee ihmisten välisiä suhteita. Ymmärsin tietysti jo ennen muuttoa Suomeen, että venäläinen yhteiskunta on kaukana täydellisyydestä ja toivoin, että Suomessa asiat olisivat paremmin, mutten olettanut, että ero olisi niin suuri. Sen lisäksi, kuten jo sanoin, suomalainen mielenlaatu ja monet perinteet ovat minulle läheisempiä ja ymmärrettävämpiä kuin venäläiset.

Viihdyn erinomaisesti ystävällisten, ei-konfliktihakuisten, rehellisten, rauhallisten, ylimääräistä hössötystä välttelevien ihmisten keskuudessa.

Opiskelen tällä hetkellä kaupan alaa. Kolmena päivänä viikossa harjoittelen paikallisessa S-marketissa. Viihdyn siellä erinomaisesti, pidän niin työkavereista kuin itse työstäkin.

Teorian opiskelu onkin vaikeampaa. Opiskelukaverini puhuvat äidinkielenään suomea, jota minä en kuitenkaan hallitse vielä täydellisesti. Siksi joudunkin usein opiskelemaan kotona myös lauantaisin ja joskus iltaisin töiden jälkeen. Mutta saamani arvosanat ilahduttavat minua.

Jo muutettuamme Suomeen meille syntyi tytär ja hän käy päivähoidossa lähellä kotiamme. Toivon kovasti, että hän tulee kasvamaan tässä maassa, eikä siellä, missä nyt on käynnissä vihapropagandakampanja muita maita ja kansoja kohtaan.

Kadun joskus kovasti, etten muuttanut Suomeen aikaisemmin, sillä mahdollisuushan olisi ollut olemassa. Olen jo 40-vuotias… Mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan!

Andrei Kargu, s. 1974

Kirjoittajien yhteystiedot löytyvät Yle Novostin toimituksesta.