Enää yksi yö vaaleihin. Huomenna sunnuntaina iltakahdeksan jälkeen, kun ennakkoäänet rävähtävät ruutuun, tiedämme, kuka on seuraava pääministeri.
Tai oikeastaanhan me tiedämme sen jo nyt. Gallupien kuningas, keskustan Juha Sipilä yrittää hätistellä ympäriltään ennakko-onnittelijoita kuin perskärpäsiä. Voittajalla on aina ystäviä. Sipilän kunniaksi täytyy sanoa, että yllättävän paljon ylistystä ja lipomista insinöörismies kestää, kun pakko on.
Toivottavasti Sipilä osaa ottaa ainakin syvällä sydämessään kaiken ilon irti, sillä ensi viikolla ei enää ehdi.
Eduskunnassa – tai jossakin sen liepeillä – alkaa perinteinen parlamentaarinen piirileikki, jonka koreografiset askelmerkit tiedetään jo etukäteen. Suurimman puolueen puheenjohtaja – siis Sipilä – aloittaa hallitustunnustelut.
Muut puoluejohtajat painelevat hanhenmarssia Sipilän puheille ja koettavat kätkeä hallituskiimansa. Lähiviikot ovat aikaa, jolloin Suomessa valta jaetaan. Jokainen puolue haluaa jaolle. Se on niiden elämisen tarkoitus. Jotta voi panna poliittiset tavoitteensa toimeen, pitää päästä valtaan. Valtaa ei kuitenkaan anneta, se pitää ottaa.
Hallitusneuvottelut ovat tarkan pelin paikka, jossa palkintona on ministerisalkku ja epäonnistuja suistuu oppositioon räksyttämään. Se syö miestä ja naista.
Ennakkotietojen mukaan Sipilän povarissa on jo nyt ehkä tavallista pitempi lista kysymyksiä, joihin hän haluaa vastauksen. Vastausten pohjalta sitten löytyy samanmielisten porukka, joka ryhtyy hallitusohjelmasta neuvottelemaan.
Asiakysymykset ratkaisevat, poliitikot sanovat, mutta kyllä se monesta muustakin asiasta riippuu.
Hallitusneuvottelut ovat tarkan pelin paikka, jossa palkintona on ministerisalkku ja epäonnistuja suistuu oppositioon räksyttämään.
Vaalitulos pistää puolueet järjestykseen. Hallituspaikkoja jaetaan suuruusjärjestyksessä, mutta aina sinne tilkkeeksi joku pikkupuoluekin saattaa mahtua. Yleensä se on RKP, pieni ja luotettava hallituskumppani, joka on tyytyväinen pariin – ehkäpä yhteenkin salkkuun. Se ei paljoa vaadi, kunhan pakkoruotsista ei luovuta.
Keskustan perässä tulevat kokoomus, demarit ja persut. Niiden keskinäinen järjestys saattaa olla ratkaisevaa hallituspohjan kannalta. Mittausten mukaan ne ovat pitkään olleet aivan nipussa. Tuoreimman Yle-mittauksen mukaan demarit näyttävät kuitenkin olevan tippumassa kyydistä ja persut ovat löytämässä kirivaihteen.
On siinä Sipilällä setvimistä, kun valkkaa kepulle hallituskumppanit. Sydän taitaa nakuttaa kokoomukselle, mutta kepun kenttä kaipaa punamultaa.
Persut ovat jokerikortti, joka on hallitusraminan jokaisessa jaossa. Sipilä joutuu kuitenkin tarkasti laskemaan, voiko Soinin jengiä päästää vaa'ankielen asemaan hallituksessa. Kun hätä on suurin, RKP saattaa olla taas lähinnä.
Sipilän laskelmissa saattaa painaa paljon sekin, kumpi on oppositiossa hankalampi, kokoomus vai demarit. Kun maahan pitäisi saada laaja yhteiskuntasopimus ja nollapohjainen, yleissitova palkkadiili, niin ehkä pienemmän riesan tie on ottaa demarit mukaan ja panna kokoomus oppositioon valitsemaan itselleen uutta puheenjohtajaa. Kansa voi uurnilla tärvellä tämän suunnitelman.
Mutta eivät pääministerin huolet tähän lopu. Muutaman punktin strateginen hallitusohjelma syntyy nopeasti vaikka tupakkiaskin taakse, mutta tarkemman toimintaohjelman väsääminen vie koko kesän. Siitä ei suviseuroihin ehdi.
Eniten huutoa ja hammasten kiristystä vaatii kuitenkin ministerisalkkujen jako. Kepussa on ryhmähuoneellinen omasta mielestään päteviä ministeriehdokkaita. Joku tulee karvaasti pettymään, vaikka ministereitä valittaisiin entinenkin määrä. Sipilä on kuitenkin mennyt linjaamaan, että hallitukseen mahtuu vain 12 valtioneuvoston jäsentä. Mahtaako kukko ehtiä kolmesti laulaa, ennen kuin Paavo Väyrynen (kesk.) ilmoittaa lähtevänsä takaisin Brysseliin, kun ei kerran hallitukseen huolita?
Eli kesän yli menee, ennen kuin Sipilä pääsee kiinni varsinaisesti edes politiikkaa johtamaan. Eikä ylämäki yhtään loivene. Edessä on ikävien asioiden rytökasa: säästöt, leikkaukset, rakenneuudistukset, Ukraina, Venäjä, Kreikka...
Voi sote sentään!
Pekka Ervasti
Kirjoittaja on politiikan erikoistoimittaja
