Näkökulma: Heinäveden leiri oli vain yksi monista

Julkisuudessa kauhisteltu Heinäveden työleiri oli vain luoto työleirien saaristossa, kirjoittaa jatkosodan aikaisesta työleirijärjestelmästä tieteellistä tutkimusta tekevä Ylen toimittaja Pekka Niiranen. Hänen mukaansa kyse ei kuitenkaan ollut mistään keskitysleirijärjestelmästä.

Kotimaa
Pekka Niiranen.
Toni Pitkänen / Yle

Vuonna 1942 annetun työvelvollisuuslain ja -asetuksen mukaan jokainen 18–54-vuotias suomalainen oli velvollinen ottamaan vastaan viranomaisten tarjoamaa työtä. Vastahakoisia ja työstä kieltäytyviä varten kehitettiin tiukentuvien toimenpiteiden järjestelmä, johon kuuluivat työ- ja kurileirit (”kurikomppaniat”), myöhemmin myös erikoistyöleirit.

Leirejä perusteltiin sillä, että kaikkiin työikäisiin ei syystä tai toisesta voinut soveltaa työvelvollisuutta. Kyseessä olivat ihmiset, jotka ”kunnon ihmisten harmiksi” jatkoivat vetelehtimistään, kun muut tekivät töitä. Tämä ”sekundatyövoima” tai ”pohjasakka”, kuten näitä ihmisiä kutsuttiin, haluttiin jo yleisen edun ja tasapuolisuuden nimessä tekemään työtä.

Ajatus konkretisoitui kesällä 1942, kun Uuraisiin perustettiin Suomen ensimmäinen naisten metsätyöleiri.Kyseessä oli halkoleiri, jolle joutui runsaat kolmekymmentä naista. Tämän jälkeen leirijärjestelmä levisi kuin syöpä japian toiminnassa olivat leirit myös Mäntsälässä, Ilmajoella ja Mustialassa, ja myöhemmin syksyllä perustettiin vielä kaksi uutta leiriä Jokioisiin ja Vaalaan.

Myös miehille olivat omat kurikomppaniat.

Leirijärjestelmä laajeni jatkuvasti, ja esimerkiksi pohjoissavolaisessa Lapinlahden kunnassa toimi vuoden 1943 keväällä peräti kaksi leiriä. Toinen oli metsätyöleiri ja toinen Luumäeltä siirtynyt kurileiri. Jälkimmäisellä leirillä oli lähes sata naista, jotka eivät viranomaisten mielestä olleet sopeutuneet tavalliselle työleirille.

Naisten lisäksi myös tytöille ja pojille perustettiin oma erityinen työmuodostelma. Myös miehille olivat omat kurikomppaniat, mutta ne toimivat armeijan alaisuudessa.

Oman panoksensa leirijärjestelmän kehitykseen antoi Siirtoväen huollon keskuksen johtajana toiminut Urho Kekkonen, joka syksyllä 1942 tuumi, että "mustalaisia varten lienee perustettava keskitysleiri, eihän niistä muuten selviä".

Asia ei jäänyt pelkän ideoinnin asteelle, sillä vuoden 1943 tammikuussa aloitti toimintansa maan ensimmäinen romanimiehille tarkoitettu leiri. Vastaavanlaisen leirin saivat myös romaninaiset, mutta kumpikaan leiri ei toiminut pitkään.

Työleireillä tehtiin työtä, mutta mitään keskitysleirejä ne eivät olleet. Tehdystä työstä maksettiin pientä palkkaa, josta kuitenkin vähennettiin majoitus-, ruoka- ja vaatetuskulut. Metsätyöleireillä oli myös tehtävä vähintään 75 mottia, ennen kuin poispääsystä kannatti edes haaveilla.

Urho Kekkonen tuumi, että "mustalaisia varten lienee perustettava keskitysleiri, eihän niistä muuten selviä".

Työleirien saariston eräänlainen kliimaksi saavutettiin vuonna 1943, kun eduskunta sääti lain erikoistyöleireistä. Viranomaisten mukaan tällaista leirijärjestelmää tarvittiin muun muassa alkoholisteille ja prostituoiduille. Näille leireille saattoi äidin mukana joutua jopa lapsia.

Myös romaneille perustettiin omia erikoistyöleirejä, sillä heitä ei katsottu ”heidän ruumiillisen kuntonsa, elämäntapansa tai käytöksen vuoksi” voitavan pitää samoissa töissä muiden työvelvollisten kanssa.

Toisin kuin Heinäveden leirin tapauksen yhteydessä on jatkuvasti väitetty, työleireistä löytyy arkistoista runsaasti materiaalia. Papereiden läpikäyminen on kuitenkin työlästä, sillä dokumentit on koottava yksitellen satojen arkistomappien sisältämän arkistomassan joukosta.

Olen itse kerännyt aihetta koskevaa materiaalia jo useiden vuosien ajan, enkä ole havainnut, että leirijärjestelmää koskevia papereita olisi hävitetty. Niinkin on julkisuudessa tosin väitetty.