Kolmannes Ruotsin nuorista poronhoitajista on harkinnut itsemurhaa – "Elämä on raskasta"

Tutkimuksen mukaan yksi kolmesta nuoresta saamelaisesta poronhoitajasta Ruotsissa on harkinnut itsemurhaa. Ahdistusta ja masennusta aiheuttaa muun muassa taistelu maankäytöstä perinteisellä poronhoitoalueella. Elämä on raskasta, myöntää nuori poronhoitaja Per Jonas Partapuoli.

Sápmi
Per Jonas Partapuoli
Liv Inger Somby / NRK
Thomas & Randi Marainen
Saamenkieliset tv-uutiset Ođđasat kertoivat Maraisen perheen surullisen tarinan torstaina 23.4.2015.

Umeån yliopistontutkimuksen (siirryt toiseen palveluun)mukaan yksi kolmesta nuoresta, 18-29 vuotiaasta saamelaisesta poronhoitajasta Ruotsissa on harkinnut itsemurhaa.

Väitöstutkimuksen aiheesta tehnyt psykologian instituutin lehtori Niclas Kaiser haastatteli tutkimukseensa lähes 2 000 Ruotsin puolen saamelaista poronhoitajaa. Tulokset olivat huolestuttavia: 33 prosentilla nuorista on ollut itsemurha-ajatuksia.

Stoor: Ongelmat ovat valtavia ja hyvin monimutkaisia

Väitöstutkimuksen mukaan huolta poronhoidon tilanteesta aiheuttavat muun muassa suuret petovahingot, epävakaat tulot, vähemmistöasema sekä "kuolevan kulttuurin" ylläpitäminen. Myös paine poronhoidon jatkamisesta ja pitkät ajat pois perheen luota stressaavat poronhoitajia.

Lisäksi historiankulusta johtuvat traumat, kuten saamelaisten kokema syrjintä, assimilointi valtakulttuuriin, poronhoitajien pakkomuutot, äidinkielen menettäminen ja vähempiarvoisuuden tunteet vaikuttavat elämänhaluun. Yhtenä suurimpana ahdistuksen ja masennuksen aiheuttajana pidetään myös taistelua poronhoidon kanssa kilpailevista maankäyttömuodoista.

Näiden tekijöiden yhteisvaikutus on suuri, kertoo saamelainen psykologi Petter Stoor, joka työskentelee saamelaisessa mielenterveys- ja päihdetyötä tekevässä SANKS-keskuksessa.

Petter Stoor
Liv Inger Somby / NRK

– Poronhoitajat kokevat vastakkainasettelua monella eri tasolla. Jokainen päivä on taistelua maasta porojen laiduntamisen puolesta. Poronhoitajat kokevat mahdottomaksi perinteisen elinkeinon jatkamisen. Ongelmat ovat valtavia ja hyvin monimutkaisia, vaihdellen sisäisistä ulkopuolisiin konflikteihin. Se tekee nuorten jokapäiväisestä elämästä raskasta, Stoor kertoo.

– Epidemia on vahva sana, mutta liian moni päätyy tähän ratkaisuun. Näen tämän noidankehänä. Nuoret näkevät sekä läheisten sukulaistensa että ystäviensä vievän hengen itseltään ja aistivat ajatuksia itsemurhista lähiympäristössään. Nuoret eivät näe ongelmille loppua ja uskovat niiden jatkuvan läpi heidän elämänsä. Yhä useampi näkee elämän päättämisen ulospääsynä vaikeasta tilanteesta, Stoor selittää.

Suuri osa masennuksen kanssa painivista poronhoitajista ei hae apua ongelmiinsa.

– Itsemurhia ei aina yhdistetä mielenterveyden häiriöihin, vaan ennemminkin sosiaalisiin ja tilannekohtaisiin ongelmiin. Taustalla voi olla myös kulttuurinen ilmiö, saamelaiset eivät välttämättä ole tottuneet puhumaan avoimesti mieltä painavista asioista. Psykiatrisessa hoidossa taas ei tällä hetkellä löydy erikoisosaamista käsitellä mielenterveysongelmia saamelaiskulttuurin lähtökohdista. Psykiatrit eivät tunne saamelaista kulttuuria, jonka vuoksi syntyy väärinkäsityksiä, kertoo psykologi Petter Stoor.

Vain 22-vuotias Partapuoli on menettänyt monta ystäväänsä

Nuoren poronhoitajan Per Jonas Partapuolen porot laiduntavat Laevasin siidassa Kiirunan kaivoskaupungin liepeillä. Poronhoito on hänelle koko elämä.

– Poronhoito on elämäntapani. Hengitän ja elän poroilleni, Partapuoli kertoo.

Per Jonas Partapuoli
Liv Inger Somby / NRK

Partapuoli on kuitenkin myös nuori poliitikko ja johtaa Ruotsin saamelaisnuorten järjestöä, Sáminuorraa. Hän on alkanut puhumaan nuorten poronhoitajien huolestuttavasta tilanteesta julkisesti,sillä on itsekin nähnyt sen liian läheltä, liian monta kertaa.

– Olen menettänyt monta ystävääni, enkä ole ainut. Monet nuoret kantavat mukanaan pohjatonta surua ystäviensä menetyksestä ja pelkoa siitä, kuka on seuraava. Kaikki tuntevat täällä toisensa, Ruotsin poronhoitoympäristö ei ole suuri.

Per Jonas Partapuoli vahvistaa, että elämä poronhoitajana on haastavaa.

– Me elämme yksinäistä elämää. Lähimpään naapuriin, viereisen siidan ihmisiin on monella matkaa vähintään 50 kilometriä. Meidän täytyy huolehtia poroistamme ja laiduntaa oli tilanne mikä tahansa sekä kestää menetykset, kun poro toisensa jälkeen päätyy petojen suihin. Meidät on kasvatettu kovaan elämään ja siihen, että asioista ei pidä valittaa. Hyvin harva hakeutuu vapaaehtoisesti psykologin tai lääkärin puheille. Ja kun seinä tulee vastaan, on jo liian myöhäistä, Partapuoli mietiskelee.

Partapuoli näkee suurimpana uhkana jatkuvan taistelun maankäytöstä.

– Esimerkiksi meidän Kiirunassa täytyy antaa tietä kaivosteollisuudelle, kun kaupunki muutetaan pois kaivoksen tieltä. Muutokset näkyvät jo nyt tiestössä ja rautateissä. Minne me mahdumme, kun 18 000 Kiirunan kaupungin asukasta tarvitsevat pian lähistöltä uuden kodin?

– Elämä ei ole mitenkään helppoa. Nuoret tuntevat itsensä voimattomiksi, kun taistelu maasta on jokapäiväistä eikä meillä ole minkäänlaista valtaa vaikuttaa asioihin, kukaan ei kuuntele meitä. Nuoret kokevat jatkuvaa stressiä tilanteesta, jonka seurauksia emme tiedä. Kannamme mukanamme myös loputonta pelkoa seuraavasta suru-uutisesta, se pelko seuraa minuakin kaikkialle, kertoo Partapuoli.

Thomas ja Randi Marainen menettivät kaksi poikaansa

Nedre-Sopperossa asuvat Thomas ja Randi Marainen ovat menettäneet itsemurhille kaksi poikaansa. 29-vuotias Gustav päätti elämänsä vuosi sitten tammikuussa ja nuorempi veli, 21-vuotias Henrik teki saman päätöksen vain 10 kuukautta myöhemmin.

Thomas & Randi Marainen
Liv Inger Somby / NRK

Suru on kestämätön, vanhemmat kuvaavat.

– Ei ole helppoa puhua asiasta. Se painaa rintaa koko ajan, isä Thomas Marainen kertoo.

– Tiedän, että jo 10-12 vuotiaalla lapsilla on ollut täällä itsemurha-ajatuksia. Yhteiskunnassa täytyy olla jotakin väärin, kun lapset miettivät tällaisia asioita, mietiskelee Marainen.

Marainen
Liv Inger Somby / NRK

Molemmat pojat olivat poronhoitajia. Vanhemmat kertovat, että eivät ole saaneet apua pohjattomaan suruunsa.

– Emme ole saaneet apua mistään, itseasiassa vain seurakunnassa ollaan tuettu meitä. Ja surun sisällä ihminen on kykenemätön itse hakemaan apua. Aina silloin tällöin minun on pakko hakea poikien tavarat ja vaatteet, jotta voin haistaa heidän tuoksunsa ja tuntea heidät lähelläni, kertoo äiti Randi Marainen vapisevalla äänellä.

Itsemurhat lisääntyneet räjähdysmäisesti pohjoisten alkuperäiskansojen keskuudessa

Itsemurhat ovat lisääntyneet myös muissa alkuperäiskansayhteisöissä pohjoisella pallonpuoliskolla. Ne ovat viimeisten vuosikymmenten aikana muuttuneet harvinaisesta ilmiöstä epidemiaksi.

Alkuperäiskansojen itsemurhatilastot ovat monta kertaa suuremmat kuin valtaväestön. Esimerkiksi Grönlannissa tilastoitiin vuonna 2010 62 itsemurhaa, mikä on väkilukuun suhteutettuna kymmenen kertaa enemmän kuin Tanskassa samana vuonna.

– Tilanne on erityisen vakava Grönlannin, Kanadan, Alaskan ja Venäjän alkuperäiskansojen keskuudessa. Saamelaisten osalta tilanne ei ole ollut niin silmiinpistävä, mutta viime aikoina erityisesti nuorten tilanne on alkanut kovasti muistuttaa tilannetta alueilla, joilla itsemurhat ovat hyvin suuri ongelma. Se on huolestuttavaa, sanoo saamelainen psykologi Petter Stoor.

Lähteet: Liv Inger Somby / NRK