Tahto muistaa ja valta unohtaa

Muisti on hyvin kiinnostava asia. Se on aina henkilökohtainen, mutta se voi olla myös mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen. Yhteisö muistaa ja unohtaa tarpeen mukaan – muisti on siten hyvin poliittinen.

Ulkomaat
Lapsia berliinin raunioilla.
Reuters-TV

Omassa historiassani on yksi hyvin merkittävä muistijälki.

On hyvin myöhä yö lokakuun puolen välin tienoilla 1968. Istun peräkamarin pöydän alla ja tuijotan televisiota. Näen kuinka pituushyppääjä Bob Beamon hyppää käsittämättömän pitkän hypyn. Meneillään ovat Meksikon olympialaiset.

Leiskautus on 8.90 metriä – sen hämmästyttävyys iskee pienen pojan tajuntaan: tämä on jotain historiallista. Hyppy on sensaatio. Se on kuvattu. Se on totta.

Nyt lähes 50 vuotta myöhemmin en ole enää varma, pitääkö tarinani paikkansa.

Näinkö hypyn oikeasti juuri sinä yönä, kun istuin pöydän alla. Liitinkö itse, ties kuinka monta kertaa myöhemmin näkemäni, televisioidun hypyn muistikuvaan öisestä pöydän alla oleilusta. Teinkö päässäni kahdesta muistosta yhden, koska siten sain aikaan paremman kertomuksen.

Tavallaan näin toimii myös kollektiivinen muisti - vaikka jonkin kansakunnan muisti tai jonkin kansakunnan osan yhteinen muisti. On yhteinen kertomus ja sopimus siitä, mitä muistoja siihen liittyy ja liitetään. Olennaista on myös se, mitä yhdessä unohdetaan ja mikä muisto tukahdutetaan.

Holokausti - muistettu ja muistutettu

Voitonpäivään päättynyt toinen maailmansota muistetaan hyvin monella tavalla. Muistia ohjaa voittajien versio tapahtumista – Voitonpäivän keskeistä sanastoa ovat vapautus, pelastus ja uhraaminen.

Mutta erityisesti sodasta muistetaan natsien toimeenpanema juutalaisten joukkotuho – holokausti.

Holokausti muistetaan siksi, että se oli erittäin äärimmäinen ilmiö, joka kosketti koko Eurooppaa. Yhden ihmisryhmän tuhoaminen vietiin teollisiin mittasuhteisiin. Natsien raakuudessa juutalaisuus suljettiin ihmisyyden ulkopuolelle.

– Holokausti muistetaan myös siksi, että siitä on muistutettu. Sen merkitystä ei ole päästetty unohtumaan. Siitä ilmestyy jatkuvasti kirjallisuutta, tutkimusta ja elokuvia, sanoo muistin poliittisuutta tutkinut valtio-opin dosentti Tuija Parvikko.

Tuija Parvikko sanoo, että holokaustin muistamisen historia on hyvä esimerkki siitä, että millä tahansa menneisyyteen kuuluvalla tapahtumalla voidaan politikoida riippumatta sen äärimmäisyydestä, traagisuudesta tai traumaattisuudesta.

– Tunnetuin esimerkki tästä on tietysti Israelin valtio, joka on käyttänyt holokaustia Israelin valtion olemassaolon legitimoimisessa, muistuttaa Tuija Parvikko.

– Holokaustista virinnyt historiapoliittinen keskustelu Euroopassa on laatuaan yksi laajimpia. Näistä keskusteluista tavallaan syntyivät käsitteet muistin politiikka, menneisyyspolitiikkaa ja historiapolitiikka.

Arkiajattelussa holokaustin hämmästyttävin poliittinen ulottuvuus on sen kiistäjien olemassaolo. Asiasta on kiistattomia kuvallisia dokumentteja ja sen ovat kaikki vakavasti otettavat historioitsijat tutkimuksissaan todistaneet.

Silti aina löytyy, joku joka kysyy, että menikö kaikki niin kuin väitetään.

– Tämä on kummallista. Maailmassa on aika paljon väkeä, joka ottaa kiistämisen tosissaan, vaikka meille se vastakkainen totuus on täysin selvä. Tälläkin voi politikoida, sanoo Parvikko..

Muisti on politiikan jatke

Usein käytetty sanonta on, että sodan ensimmäinen uhri on totuus. Se pitää monesti paikkansa, koska sota-aikana ilma on sakeanaan propagandaa. Värittyneestä totuudesta kärsii tietysti historiankirjoitus, eikä historioitsijoiden eloa helpota se, että myös muisti joutuu politiikan välikappaleeksi.

Valtioiden mittakaavassa muistin rajaaminen ja ohjailu poliittisten tarkoitusperien mukaan - siis historiapolitiikka - on ollut erittäin käytettyä. Kansalliset historiat luovat kansallisen kertomuksen ja siitä pyritään kovin usein karsimaan riitasoinnut. Muistoista valikoidaan sopivat, ja unohduksen musta aukko nielee sen, mikä ei kuvaan mahdu.

– Ei tarvitse valehdella, vaan valikoidaan, mitä menneisyydestä kerrotaan ja mitä ei kerrota. Tietenkin valitaan myös se, missä sävyssä kerrotaan - mitkä asiat olivat huonoja ja mitkä olivat hyviä, sanoo valtio-opin dosentti Parvikko.

Viime kuussa Turkki kiemurteli historiansa edessä, kun Eurooppa muisteli sata vuotta sitten alkanutta armenialaisten kansanmurhaa. Turkki ei myönnä, että osmanit olisivat syyllistyneet kansamurhaan. Turkkilainen historiankirjoitus puhuu sodan uhreista ja nälkäkuolemista.

Vaikeuksia viime vuosisadan historiansa kanssa on myös vaikka Italialla, Espanjalla ja Portugalilla. Oman historian totalitarististen kausien kanssa on aina vaikeaa. Unohdus on helpompaa kuin tilinteko.

Suomalaisittain kiinnostavin historiapolitiikan paikka on ollut vuoden 1918 sisällissota. Tuon ajan historia muuttuu paikkakunnalta toiseen, suvusta toiseen ja kokijasta toiseen siirryttäessä. Vaikenemisen politiikalla on vaikutettu luotuun kokonaiskuvaan.

– Onneksi minulla oli opettaja, joka kertoi vuodesta 1918 enemmän kuin kirjassa luki. Kun olen aikuisena keskustellut muiden Keski-Suomessa 50-luvulla syntyneiden kanssa, olen huomannut, että asioista ei ole aina kerrottu aivan kaikkea, sanoo Parvikko.

Venäjä muistipolitiikan laboratoriona

Voitonpäivää muisteleva Venäjä on eräänlainen historian uudelleenkirjoittamisen ja historiapolitiikan laboratorio. Äiti-Venäjän menneisyydestä on valikoitu ajanjaksoja, symboleja ja tapahtumia, jotka tukevat Venäjän poliittisia pyrkimyksiä.

Novorossija-puhe, osallisuus Ukrainan sotaan ja Krimin liittäminen Venäjään ovat pyrkimyksiä kääntää historian väkipyörää.

– Venäjä ei ole muistin ja historian uudelleenkirjoittamisen laboratoriona mitenkään ainutkertainen tapaus. Se on ehkä yksi monista laboratorioista, sanoo valtio-opin dosentti Tuija Parvikko.

Vladimir Putinin valtakaudella esimerkiksi Stalinin asema Venäjän historiassa on tullut uudelleenarviointiin. Hirmuhallintoa on painettu taka-alalle ja painotus on ollut nimenomaan Stalinin merkityksessä Hitlerin Saksan kaatajana.

Putin sivusi kiinnostavasti juuri tätä huhtikuun mammuttimaisessa televisioidussa ”presidentti vastaa” –spektaakkelissa. Putinin mukaan ”Stalinia ja Hitleriä ei voi verrata keskenään, koska Stalin ei koskaan asettanut tavoitteekseen kokonaisten kansojen tuhoamista”.

Putin toki myönsi Stalinin tehneen kauheuksia, mutta vertaaminen Hitleriin ei ole suotavaa. Toisaalta niiden miljoonien Stalinin despotian vuoksi viattomana kuolleen kannalta ero ei järin iso ole.

– Venäjällä tehdään tällä hetkellä paljon ja tarkoituksellisesti muistin politiikkaa ja kirjoitetaan historiaa uudelleen, muistuttaa dosentti Tuija Parvikko.

– Diktatuureissa on kautta aikain haluttu kontrolloida ihmisten käsitystä siitä, miten kansallinen historia muistetaan ja mitä siitä muistetaan.

Kollektiivinen muisti – vai harha?

Venäläisille Voitonpäivä on nimenomaan muistipolitiikan paikka. Se on osa kansallista narratiivia, jonka tiedetään syöpyneen kollektiiviseen muistiin. Neuvostoliitto muistutti uhrauksistaan muiden puolesta ja Venäjä on jatkanut saman historian tulkinnan parissa. Parvikko ymmärtää Venäjän vallanpitäjien ajatuksen.

Saksa vuonna 1945.
Yhdysvaltalainen sotilas johdattaa Bitburgin asukkaita heidän uudelle asuinalueelleen. Sveriges Radio

– Se oli venäläisestä näkökulmasta valtava kansallinen ponnistus. Toki siinä on paljon keskustelemista, että kuinka paljon uhraaminen oli myös turhaa eli miksi ihmisiä lähettiin turhan takia erilaisiin hyökkäyksiin, jotka olisi voitu hoitaa toisinkin, arvioi Parvikko.

Tietysti ihmisten uhraaminenkin on mitä suurimmassa määrin historian ja kansallisen kertomuksen kirjoittamista. Verellä kirjoitetaan usein pysyvintä tekstiä.

Uhrit ja veri ovat kansallisessa, kollektiivisessa muistissa vahvoja perustuksia. Niiden päälle on helppo rakentaa yhteistä historiaa. Valtio-opin dosentti Tuija Parvikko suhtautuu muistin kollektiivisuuteen varauksellisesti.

– Jos sillä tarkoitetaan ylisubjektiivista historiallista yliminää, joka jollain tavalla hallitsee käsitystä menneisyydestä, niin minä asettaisin sen olemassaolon kyseenalaiseksi.

– Mutta jos sen ajatellaan tuottavan yhteistä, esimerkiksi kansallista historiaa ja luovan sillä tavalla ihmisten tajuntaan käsitystä yhteisesti jaetusta menneisyydestä, niin siinä mielessä voidaan ajatella, että jotain kollektiivista muistia tai muistamista on olemassa, sanoo valtio-opin dosentti Tuija Parvikko.