Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Reilua vaatetta metsästämässä

Tämä paita maksaa intialaisilla vaatteiden ylijäämä­markkinoilla 1,5 euroa. Intiaan lastenvaate­tehtailijoiksi lähteneet Petri ja Vega uskovat, että vaatteita voi tehdä toisin.

Teksti: Päivi Koskinen. Kuvat: Päivi Koskinen, Leila Oksa, Petri Virta. Video: Toni Määttä. Toteutus: Ville Juutilainen. Julkaistu 13.5.2015.

Vastuu karkaa kaukomailla?

  • Osa isoista muotiketjuista on ryhtynyt kertomaan avoimemmin halpamaissa käyttämiensä tekstiili­tehtaiden työskentelyoloista. Silti monet ketjut myöntävät, että tuotantoa voi valua luvatta alihankkijoille, joiden työoloista ei ole takeita, selviää Ylen teettämästä yritysvastuukyselystä.
  • Brändiyritykset ovat käynnistäneet lukuisia vastuullisuuskamppanjoita eettisemmän vaatetuotannon puolesta. Yritysvastuuseen perehtyneiden järjestöjen mukaan tekstiili­työläisten palkat eivät silti edelleenkään riitä elämiseen.
  • Muun muassa KappAhl kertoo Ylelle, että sen käyttämillä tehtailla Intiassa minimipalkat ovat alimmillaan 2,7 euroa päivässä. Joissakin tehtaissa palkat ovat kaksi kertaa suurempia.
  • Esimerkiksi Clean Clothes -kampanja kritisoi H&M:ää siitä, että se ei ole edistänyt tekstiili­työläisten palkkojen nousua lupauksistaan huolimatta.
  • Ylen kyselyyn perehtyneet tutkijat arvioivat, että palkat niin sanotuissa riskimaissa eivät ole nousseet osin siksi, että muotijätit haluavat pitää vaatteiden ostohinnan alhaisena.

Miten voi varmistua, että halpamaassa tuotettujen vaatteiden teossa ei ole käytetty lapsityövoimaa eikä myrkkyjä? Tätä mietti nuori yrittäjäpariskunta Vega Frilund ja Petri Virta perustaessaan firman lastenvaatemallistolleen.

He haluavat, että tekstiili­tehtailla maksettaisiin niin hyvää palkkaa, että ompelijalla olisi varaa laittaa lapsensa kouluun. Voiko siitä varmistua edes eettisiä vaatteita valmistavissa tekstiili­pajoissa? Alkoi tutkimusmatka halpavaatteiden luvattuun maahan Intiaan.

Marraskuu 2014, Lauttasaari, Helsinki

Helsinkiläiset Vega Frilund ja Petri Virta pakkaavat rinkat täyteen rutiinilla: vähän vaatteita, paljon kirjoja. Edessä on yli neljä kuukautta Intian lämmössä.

Pariskunta on kokeneita Intian kävijöitä. He ovat nähneet eteläisen Intian jokisuistot, Rajasthanin aavikot, pohjoisen vuoristoalueet ja Goan hippirannat.

Tästä matkasta tulee aivan toisenlainen.

Vega ja Petri aikovat lastenvaatetehtailijoiksi Intiassa.

Jos me pieninä yrittäjinä pystymme siihen, niin miksei muutkin.

– Vega Frilund

Pariskunta on perustanut kahden kaverinsa kanssa yrityksen, Sera Clothingin. Tavoitteena on saada lastenvaatemallisto myyntiin kesällä 2015 omaan nettikauppaan.

Pukuompelijaksi kouluttautunut Vega, 25, on suunnitellut malliston. Petri, 28, on yrityksen toimitusjohtaja. Sera Clothingin vaatteita on tarkoitus myydä ensin Suomessa, myöhemmin ehkä koko Euroopassa.

Ensin pitäisi vain löytää vaatetehdas. Eikä mikä tahansa halpamaan hikipaja.

– Lähdimme selvittämään, onko vaatteita mahdollista tehdä paremmin. Löytyy kymmeniä syitä, mitä pitää miettiä, puuvillapellolta vaatekaappiin, Vega kertoo.

– Onko vaatteet tehty hirveällä massatuotannolla, niin että työntekijät tekevät vähintään 12-tuntista työpäivää. Vai onko vaatteet tehty niin, että ihmiset saavat oikeasti hyvää palkkaa ja kuluttajat oikeasti tietävät, mistä vaatteet tulevat, Petri miettii.

Perillä Intiassa pariskunnalla olisi mahdollisuus tuottaa halvalla ja paljon. Intia on Kiinan ja Bangladeshin ohella maailman tekstiili­teollisuuden suurimpia tuotantopajoja. Käytännössä kaikki suuret halpamuotiketjut tuottavat näissä maissa tonneittain ja taas tonneittain vaatteita länsimaisten kuluttajien ylle.

Ihmisoikeusjärjestöt löytävät samoista halpamaista toistuvasti hikipajoja, joissa alipalkatut ja usein alaikäiset tekstiili­työläiset paiskivat töitä surkeissa oloissa.

Työolojen kannalta turvallisempaa olisi ollut teettää vaatteet kohtuullisen edullisesti vaikkapa Virossa, missä niin sanottujen riskimaiden ihmisoikeusrikkomuksista ei tarvitsisi huolehtia. Vega ja Petri halusivat kuitenkin Intiaan selvittämään, ovatko hyvät työolot ja palkka mahdollisia halpamaassa.

– Jos me pieninä yrittäjinä pystymme siihen, niin miksei muutkin, Vega haastaa.

Sarojinin vaatemarkkinoille Delhissä päätyy tekstiili­tehtaiden ylijäämätuotteita. Vega Frilund ja Petri Virta tutustuivat Sarojiniin maaliskuussa.

Joulukuu 2014, Ahmedabad, Gujaratin osavaltio

Junan ikkunasta näkyy puuvillapeltoja silmänkantamattomiin. Vega ja Petri saapuvat joulukuussa Gujaratiin osavaltioon, Intian puuvillantuotannon keskukseen.

Osavaltion suurimmassa kaupungissa Ahmedabadissa kadunvarret ovat täynnä kangaskauppoja, räätäleitä ja ompelimoja.

– Tuli sellainen olo, että paikka on kankaiden mekka. Vientiyrityksiä on siellä pilvin pimein, Petri kertoo.

Pariskunta vierailee valtavilla toimistoalueilla, missä useat sadat yritykset vievät kankaita ja vaatteita Intiasta ulkomaille. He keskittyvät etsimään pienempiä tekstiili­tehtaita.

– Emme nähneet kaikkein suurimpia valmistajia, koska emme halunneet tuottajaa, joka ahtaa 2000 ihmistä samaan tehdashalliin, Petri sanoo.

He huomaavat, että reilusta kaupasta on tullut tuottoisaa bisnestä. Rahan ovat haistaneet myös keplottelijat. Siksi tekstiili­tehtaiden hyvistä työoloista on vaikea saada varmuutta.

Petri ja Vega kertovat tekstiili­tehtailijoista, jotka väläyttelevät heille pitkiä sertifikaattilistoja. Sertifikaatit ovat laatutodistuksia, joiden pitäisi taata hyvät työolot tai esimerkiksi sen, että tuotannossa ei ole käytetty allergisoivia väriaineita. Silti olot sertifioidussa tekstiili­tehtaassa eivät välttämättä ole paremmat kuin missään muuallakaan.

– Sertifikaatti ei takaa täällä mitään. Sen pystyy ostamaan rahalla. Jotkut yritykset käyttävät niitä markkinointikeinona, koska länsimaissa halutaan nyt reilua ja luomua, Petri sanoo.

Vega ja Petri tapaavat luomupuuvillan jälleenmyyjiä, joilla on ”kaikki mahdolliset” laatutodistukset.

– Myyjät eivät itsekään luottaneet niihin ollenkaan. Silti he maksavat sertifikaateista, jotta pystyisivät myymään helpommin puuvillaa Eurooppaan ja muualle maailmaan, Vega sanoo.

Pariskunta käy tekstiili­tehtaalla, joka herättää epäilyksiä. Heille on aikaisemmin kerrottu tehtaan käyttämistä sertifikaateista, joissa puhutaan ihmisoikeuksista ja luomupuuvillan käytöstä.

Vierailun aikana tehdassali on oudon tyhjä. Kaikki työntekijät eivät ilmiselvästi ole paikalla.

– Kun mahdollinen asiakas tulee käymään, jotain on haluttu peitellä, esimerkiksi lapsityövoimaa, Vega epäilee.

Tällaiset bisnestapaamiset loppuvat lyhyeen.

Jos me pieninä yrittäjinä pystymme siihen, niin miksei muutkin.
– Vega Frilund

Tammikuu 2014, Palolem, Goa

Vega ja Petri ovat varautuneet siihen, että lastenvaatetehtaan etsintä on työlästä. Silti Intia yllättää.

– Kannattaa tehdä vain yksi asia päivässä, niin sitten onnistuu. Matkustamiseen ja puhumiseen menee täällä niin paljon aikaa, Vega sanoo.

Vega ja Petri ovat viimeinkin tavanneet lupaavan tekstiili­tehtailijan. Yritystä johtaa määrätietoisen oloinen intialainen nainen, joka on asunut pitkään Britanniassa. Yrityksen mukaan puuvillan valmistuksessa ei ole käytetty myrkkyjä ja kankaat ommellaan kylissä. Vaatetehdas on pieni.

Yhteistyö tuntuu heti luontevalta.

– Ollaan ehkä onnekkaita. Tuottaja tuntuu oikeasti välittävän, kuka tekee sitä työtä kutomossa, kuka kehrää lankaa, kuka ompelee vaatteet, Petri uskoo.

Ensimmäisten mallikappaleiden valmistuksesta sovitaan tammikuussa. Niiden pitäisi valmistua puolentoista kuukauden kuluttua.

Vega ja Petri pitävät hengähdystauon Etelä-Goalla. He alkavat päästä perille intialaisen kaupankäynnin koukeroista.

He kertovat, miten mahdollisilla liikekumppaneilla ei ole aina tapana kertoa, mitä päivän tapaamisen aikana on tarkoitus tehdä. Eräskin yhteyshenkilö kierrätti heitä kylissä, missä naiset kehräävät ja kutovat lankaa puuvillakankaisiin.

Yhtäkkiä heidät vietiin kutojan kotiin vierailulle, sitten yhteyshenkilö kurvasi auton hindutemppelin pihamaalle.

– Hän kysyi, onko meillä nälkä ja sanoi, että täältä saa Jumalan siunaamaa ruokaa. Sitten mentiin temppelialueen pihan perälle syömään. Ihmisillä on oma tyylinsä täällä. Kaikkea ei niin kauheasti aina suunnitella, Petri sanoo.

Työntekijät pitivät lounastaukoa lankakehräämössä Gondalissa Gujaratin osavaltiossa.

Helmikuu 2015, Ahmedabad, Gujarat

Neuvottelut kankaista ja tuotantomääristä jatkuvat Ahmedabadissa. Samalla Petri ja Vega huomaavat, että eivät ole aikeidensa kanssa yksin. He kohtaavat eettisestä vaatteiden tuotannosta kiinnostuneita ihmisiä Saksasta, Ranskasta, Britanniasta, Itävallasta ja Espanjasta.

– Täällä on paljon ihmisiä ympäri maailmaa, jotka yrittävät löytää samaa. Heidän avullaan löytyy uusia kontakteja hyviin paikkoihin, Vega kertoo.

Aluksi reilusti tuotettuja vaatteita osti pääosin tiedostava keskiluokka Euroopan ja Yhdysvaltain hipsterikaupungeissa. Nyt eettinen muoti kiinnostaa paljon laajempaa kuluttajajoukkoa.

Reilusta kaupasta on tullut tärkeä bisnes myös isoille muotiketjuille. Osa ketjuista on julkistanut käyttämiensä tekstiili­tehtaiden nimet pitkän painostuksen jälkeen. Monet muotiketjut myös valvovat tehtaiden oloja paremmin kuin aikaisemmin.

Silti mikään esimerkiksi Suomessa toimivista muotivaatteiden isoista myyjistä ei maksa tekstiili­tehtaan työntekijöille halpamaissa edelleenkään elämiseen riittävää palkkaa, kritisoivat yritysvastuuta tutkivat järjestöt.

– Kate on meillä pienempi. Maksamme lopputuotteesta ainakin neljä tai viisi kertaa enemmän kuin suuret muotiketjut, Petri arvioi.

Hän kertoo kuulleensa paikallisilta tekstiili­tehtailijoilta, että joissakin halpatehtaissa työntekijöille maksetaan vain 3 000 rupiaa kuukaudessa eli noin 45 euroa. Vega ja Petri ovat neuvotelleet tekstiili­tehtaissa, joissa johtajat pitävät elämiseen riittävän palkan minimitasoa ainakin kaksin-kolminkertaisena. Myös järjestöt ovat vaatineet työntekijöiden minimipalkoiksi ainakin kolminkertaisia lukuja.

– Palkan pitäisi mielestäni olla vähintäänkin kolminkertainen, Petri sanoo.

Maaliskuu 2015, Sarojinin vaatemarkkinat, Delhi

Ylen kuvausryhmä tapaa Petrin ja Vegan Intian pääkaupungissa Delhissä. Hyppäämme samaan taksiin ja suuntaamme iltapäiväksi Sarojinin vaatemarkkinoille.

Aikaisemmin aamulla Petri ja Vega ovat käyneet Delhin rautatieaseman lähellä sijaitsevilla markkinoilla. Siellä he näkivät kasoittain espanjalaisen muotimerkin Desigualin kirjavia vaatteita. Useat vaatteet ovat reikäisiä.

Delhin vaatemarkkinoille päätyykin valtavia määriä halpamuotiketjujen kakkoslaatua ja ylijäämäeriä Intian tekstiili­tehtaista.

Suuremmilla Sarojinin markkinoilla vaatekojut on ahdettu täyteen vaatteita, lattiasta kattoon. Löytyy tuttuja merkkejä: Zaraa, H&M:ää, Leetä, Benettonia.

Vega poimii kasasta KappAhlin kissapaidan. Se maksaa sata rupiaa, noin 1,5 euroa. Benettonin vauvapaidasta ja Leen poikien t-paidasta pyydetään saman verran. H&M:n paidassa on jo valmiina 99 kruunun hintalappu Norjan markkinoille.

Kojuja on korttelikaupalla.

– Jo pelkästään täällä vaatteiden määrä on valtava. Ei ostamisessa ole mitään väärää, mutta tarvitaanko me ihan näin hirveästi tämmöistä tavaraa, Petri miettii keskellä väentungosta.

Vegan ja Petrin oman lastenvaatemalliston tuotanto takkuaa. Ensimmäisten mallikappaleiden olisi pitänyt valmistua tuottajalta sovitukseen maaliskuussa, mutta vaatteita ei kuulu.

Selviää, että tehdas on ollut kiinni hindujen jokakeväisen Holi-juhlan takia, mutta heille ei ole kerrottu asiasta. Jälleen kerran osoittautuu, että viivästykset ovat Intiassa enemmän sääntö kuin poikkeus.

– Jos mallisto ei valmistu kesään mennessä, niin sitten se tulee myöhemmin, Vega toteaa.

Ei ostamisessa ole mitään väärää, mutta tarvitaanko me ihan näin hirveästi tämmöistä tavaraa?
– Petri Virta

Huhtikuu 2015, Pikku-Huopalahti, Helsinki

Petri ja Vega palaavat Suomeen huhtikuun alussa.

– Intialainen aikakäsitys tuli opittua kantapään kautta, Petri summaa yli neljän kuukauden matkaa Helsingissä.

Mallikappaleet ovat vihdoin sovitettavana. Niihin tehdään pieniä parannuksia. Yhtiökumppanit päättävät tilata vielä toisetkin mallikappaleet.

Verkkaisesta valmistuksesta huolimatta Vega ja Petri ovat toistaiseksi tyytyväisiä tuottajaansa.

Tuottajan työntekijät on palkattu Ahmedabadin kaupungista Gujaratista enimmillään kahden kilometrin etäisyydeltä tehtaasta.

Tämä on Vegan ja Petrin mielestä hyvä asia. Ompelijat voivat käydä töissä ja asua kotonaan. Tehdas sallii työntekijöiden käymisen myös kotona kesken työpäivän hoitamassa perhettä tai laittamassa ruokaa.

Ei ostamisessa ole mitään väärää, mutta tarvitaanko me ihan näin hirveästi tämmöistä tavaraa?

– Petri Virta

Olosuhteet ovat hyvin toisenlaiset esimerkiksi Bangladeshissa, missä naiset joutuvat usein jättämään perheensä matkustaessaan työn perässä kauas suuriin tehdaskeskittymiin.

Mutta miten reiluun ja luomuun tuotantoon panostava yrittäjä voi varmistua, että olot pysyvät varmasti hyvinä senkin jälkeen, kun yrittäjä palaa kotiin?

Petri ja Vega aikovat lähettää nelihenkisestä yrityksestään ainakin yhden osakkaan Intiaan vähintään kerran vuodessa tarkastamaan työoloja, muutamien viikkojen ajaksi. Siihen asti heillä ei ole täyttä varmuutta siitä, että tehdassalien työolot pysyvät yhtä hyvinä heidän poissaollessaan. Pariskunta myöntää, että heillä ei ole rahkeita selvittää vastuuketjua puuvillapelloille asti.

Petri ja Vega pitävät myös mahdollisena, että he voisivat tarkkailla tehtaansa työoloja asumalla aina osan vuodesta Intiassa.

– On ihan sellainen olo tällä hetkellä, että haluaisin lähteä sinne taas takaisin, Petri sanoo.

Toukokuu 2015, Pikku-Huopalahti, Helsinki

Vaikka lastenvaatemallisto ei ole vielä nähnyt päivänvaloa, syntyy kohta jotain muuta. Vega on ollut koko matkan ajan raskaana. Laskettu aika on toukokuun loppupuoliskolla.

– Ystävät varmaan pelästyisivät, jos tietäisivät että olen täällä raskaana, Vega kertoi Delhissä maaliskuussa.

Lastenvaatemallistokin syntyy, sitten aikanaan. Vega ja Petri myöntävät olevansa nyt enemmän realisteja kuin ennen matkaa, mutta ajatus maailman parantamisesta ei ole hävinnyt.

– Haaveemme on, että kuluttajat heräisivät oikeasti miettimään, missä vaatteet oikein tehdään ja isommatkin vaatemerkit alkaisivat tehdä oikeasti reiluja vaatteita, Petri sanoo.

Petri aikoo käydä Intiassa yrityksen käyttämällä tehtaalla viimeistään ensi talvena. Ja kun lapsi on runsaan vuoden ikäinen, he aikovat lähteä matkaan, koko perhe yhdessä.