yle.fi-etusivu

Lemmikki – ystävä ja kumppani vai ihmisen vallan alle alistettu vanki?

Moni lemmikin omistaja painii päivittäin syyllisyyden tunteen kanssa siitä, että koira tai kissa odottaa yksin kotona koko pitkän työpäivän ajan. Lemmikki on meille rakas ja haluamme sille parasta, mutta samaan aikaan suljemme sen itse määrittelemiemme rajojen sisään. Onko lemmikki ihmisen vanki?

luonto
kissa
Timo Silonsaari

Kello raksuttaa jo kahdeksatta tuntia hiljaisuutta. Pihalta kantautuu vaimeita ääniä. Hetki sitten ikkunan takana lenteli kärpänen, jonka vaimea surina havahdutti hereille kesken torkkujen. Käpälissä tuntuu viileänä lasi, jonka toiselle puolelle ei pääse. Suurin osa päivästä on mennyt torkkuessa, välillä sikiunessa. Mitähän keksisi? Koskahan ovi käy?

Lemmikin maailma rajautuu ihmisen rakentamien seinien sisälle. Mitä sen päässä mahtaa liikkua niinä pitkinä tunteina kun ihmiset ovat työssä, koulussa, poissa kotoa? Lemmikki ei tunne kelloa, mutta tunteeko se tuntien pituuden? Onko se yksinäinen?

Jos ihminen olisi lemmikin asemassa, hän olisi vanki.

– Kyllä sitä miettii, tunnustaa Kaisa-Inkeri Silonsaari, neljän kissan omistaja, ammatiltaan klinikkaeläintenhoitaja ja arvomaailmaltaan vegaani.

– Etenkin jos töiden jälkeen on vielä jotakin rientoja tai, jos mieheni ei ole menossa suoraan töistä kotiin, niin mietin, että no minä nyt ainakin menen sitten heti kotiin enkä kauppaan. Meidän kissat selvästi kaipaavat ihmistä. Kun tulen kotiin, ne joka kerta keskeyttävät sen mitä ovat tekemässä ja tulevat ovelle vastaan ja siinä puuhataan yhdessä niitten kanssa.

– Työpäivä on aika pitkä osa niiden valveillaoloaikaa. Reviiri on myös rajallinen, kun sitä vertaa villikissan maailmaan. Toki villikissan elämään liittyy vaarojakin, mutta mitä kaikkia virikkeitä tuolla ulkona olisikaan! Kyllähän ero sisäkissan elinympäristöön on huima.

Silonsaaren kissat ovat cornish rex -rotuisia sisäkissoja. Ne eivät käy ulkona edes valjaissa, sillä Silonsaaren mielestä ne stressaantuvat esimerkiksi naapureiden äänekkäistä koirista.

– Olen pyrkinyt ajattelemaan kotiamme mahdollisimman kolmiulotteisesti, että miten saisin niiden reviiriä lattiatasolta laajemmaksi. Olemme myös lasittaneet parvekkeen, jotta kissat voivat oleilla siellä kesällä.

Kaikki Silonsaarten kissat ovat sosiaalisia ja aktiivisia, eivätkä halua oleilla omissa oloissaan vaan kaipaavat ihmisen seuraa. Ihmisten työpäivien aikana ne varmaankin nukkuvat paljon, Silonsaari arvelee.

– Ne ovat myös hirveän leikkisiä ja leikkivät paljon keskenään esimerkiksi jahtaamalla toinen toistaan. Linnut ja hyönteiset, joita näkee ikkunan läpi, tuovat monesti pitkäksi aikaa viihdykettä. Samoin kuin erilaiset valot ja heijastukset.

Kissa jahtaa varjoa
Kaisa-Inkeri Silonsaari

Kissojen elämästä tulee mieleen Platonin luolavertaus: Kissat kyllä näkevät ulkona avautuvan maailman, mutta se on niille vain näky. Ovatko Silonsaaren kissat vankeja modernissa luolassaan?

– No tavallaanhan ne ovat. Toisaalta lemmikkikoirat, -kissat tai vaikka kanitkin ovat olleet pitkään kytköksissä ihmiseen verrattuna vaikka matelijoihin, jotka ovat villimpiä eläimiä. Vaikka tottahan se on, että vaikka ne ovat oikeasti ihan samanarvoisia eläviä olentoja kuin villieläimetkin, niin silti lemmikit ovat olemassa ihmistä varten. Varsinkin rotukissat, sillä ne ovat syntyneet ja kasvatettu sitä varten, että joku ottaa ne lemmikikseen. Toisaalta maatiaiskissa, joka juoksee villinä ja vapaana, samoin kuin irtokoira, koetaan syystäkin ongelmaksi, koska niillä ei ole enää paikkaa tässä maailmassa, jossa nykyään eletään. Niitä ei olisi enää olemassa ilman ihmistä, Silonsaari pohtii.

Susi valitsi kesyyntymisen itse

Eläimiä koskeviin eettisiin kysymyksiin erikoistunut filosofi Elisa Aaltola pohtii asiaa koiran näkökulmasta. Koira ei Aaltolan mukaan välttämättä ole ihmisen vanki, sillä ihmisellä ja koiralla on pitkä, yhteinen evoluutiohistoria. Niin piktä, että voidaan puhua yhteisevoluutiosta.

– Se tarkoittaa, ettei ainoastaan ihminen ole vaikuttanut koiraan vaan myös koira ihmiseen. On olemassa useita teorioita siitä, miten koiran ja ihmisen taipale on alkanut. Erään teorian mukaan tietyt sudet ovat aikoinaan havainneet, että ihmisten lähellä on hyvä olla, koska ihmiset jättävät paljon jätteitä ympärillensä. Sitten ihmisetkin ovat huomanneet, että kesyttämisestä on heille hyötyä. Susikin on siis tavallaan itse valinnut sen, että siitä tulee kesytetty ja yhä kesympi olento, Aaltola pohtii.

Erään teorian mukaan ihmiselle on kehittynyt empatiaa suhteessa eläimiin nimenomaan koiran kautta, Aaltola kertoo.

– Meissä on sisäsyntyisiä valmiuksia koiran kohtaamiseen, esimerkiksi halu helliä koiraa. Ihmisten kädet lähtevät liikkumaan kohti koiraa vaikkei koiriin olisi edes kovin tottunut. Myös koiran tarpeet ja kyvyt ovat mukautuneet pitkälti ihmisen kanssa olemiseen, ja koira voi parhaiten ollessaan ihmisen kanssa. Esimerkiksi katukoirat, jotka ovat voineet elää useita sukupolvia erossa ihmisestä, kohtaavat usein merkittäviä selviytymisongelmia. Siitä näkökulmasta on hyvin vaikea sanoa, että koira olisi ihmisen vanki.

– Mutta hyvin usein koiria pidetään niin, ettei niiden tarpeita kunnioiteta, niiden kognitiiviset taipumukset unohdetaan ja niitä pidetään asunnon nurkassa ja käytetään vain pikaisesti pissillä. Tällöin eläin muuttuu subjektista lähemmäs esinettä.

Aaltolan mielestä nykyihmisten käsitys eläimistä on pahasti ristiriitainen.

– Nykyään suurin osa ihmisistä tutkimuksissa toteaa, etteivät he halua eläimille aiheutettavan kärsimystä ja he kokevat jopa eläinrakkautta. Samaan aikaan eläinten käyttäminen on tehostunut aivan huimasti ja se on muuttunut radikaalisti suuntaan, joka ei todellakaan ole eläinten hyvinvointia tukeva. Puhutaan mekanomorfisesta eläinkuvasta eli eläimet nähdään koneen kaltaisina. Eläinten näkeminen koneena on tänä päivänä hirvittävän vahvassa asemassa ja eläinrakkaus kulkee ristiriitaisesti siinä rinnalla, Aaltola toteaa.

Eläinfilosofi Elisa Aaltola koiriensa kanssa
Eläinfilosofi Elisa Aaltola koiriensa kanssaMaura Nurmi

Eläinten näkeminen koneina: lihakoneina, maitokoneina ja kananmunakoneina, on helppo ymmärtää tuotantoeläinten kohdalla. Siltä on myös helppo sulkea silmät, sillä tuotantoeläimet elävät elämäänsä etäällä arjestamme eikä niiden älyä, tunteita ja yksilöllisyyttä pääse arvioimaan helposti. Aaltolan mukaan tutkimukset kertovat, että näemmekin kaikkein vähiten kognitiivisia kykyjä niillä eläimillä, joita syömme eniten.

Mutta emme kai me sentään lemmikkejämme koneellista?

– Kyllä me käytämme ja koneellistamme lemmikkejämme aivan ilmeisillä tavoilla. Esimerkiksi koirarotuja jalostetaan usein pelkästään niiden estetiikkaa silmällä pitäen silloinkin kun se on selvästi koiralle haitallista. Esimerkiksi joidenkin spanieleiden kallo on liian pieni niiden aivoille mikä aiheuttaa vakavia neurologisia ongelmia ja saksanpaimenkoirien jalostus niin käytön kuin estetiikankin takia on johtanut siihen, että niiden selkäranka on painunut lantioon aiheuttaen joillekin niistä vanhemmiten suuria vaikeuksia kävellä. On vaikeaa olla ajattelematta, etteikö tämä olisi eläinten koneellistamista, Aaltola sanoo.

Inhimillistämisen väärä tulkinta: unirievusta koneeksi

Kun Aaltola aloitti eläinkysymysten pohdinnan tutkimustyössään 2000-luvun alussa, hän oli ajatuksineen lähes yksin. Viidessätoista vuodessa Suomeen on tullut kymmeniä eri alojen tutkijoita, jotka pohtivat nimenomaan eläinkysymyksiä. Vähin erin eläinten kokemuksien, tarpeiden ja oikeuksien tarkastelu on noussut radikaalien aktivistien ylläpitämästä politiikasta kohti yhä valtavirtaisempaa ajattelutapaa.

– Muutos on ollut nopea. Viimeisinä vuosikymmeninä yhä vahvemmin erityisesti kansainvälisesti, mutta myös Suomessa eläinoikeusaktivismi on noussut, mutta taustalla ovat tiede ja tutkimus. Esimerkiksi Suomessa eläinkysymyksiä pohditaan nyt niin kulttuurisesta kuin sosiologisestakin näkökulmasta, ja kaikissa tutkimuksissa korostuu se ajatus, että eläinten oma perspektiivi, tai vähintäänkin eläimen kulttuurinen asema, pitäisi ottaa lukuun aivan vakavasti otettavana aiheena.

Aaltola kertoo kognitiivisen eläintutkimuksen väitteestä, jonka mukaan meidän täytyisi hylätä ajatus siitä, että ainoastaan ihmisessä on kehittynyttä kognitiota. Ajattelemme, että mielen pitäisi olla ihmismielen kaltainen, jotta sitä voidaan pitää olemassa olevana, mutta eläintutkimus on toista mieltä.

– Moraalin näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että eläimen tarpeita pitäisi tarkastella sen omasta näkökulmasta eikä aina miettiä vaan sitä, miten ihminen voi hyötyä eläimestä.

Eläinten näkökulman korostaminen on tullut esille esimerkiksi voimakkaana puheena siitä, ettei eläimiä saisi inhimillistää. Hyvää tarkoittava ajatus on kuitenkin pahimmillaan purrut itseään nilkasta.

– Se johtuu inhimillistämisen väärästä tulkinnasta eli siitä, että kaikki yhtäläisyyksien näkeminen ihmisen ja eläimen välillä olisi inhimillistämistä. Näin ei ole. Aina samankaltaisuuden esille tulo ei ole perusteetonta, eivätkä monet kyvyt ole vain ihmisen erityisomaisuutta. Me olemme vain tottuneet ajattelemaan, että ainoastaan ihmisellä on mieli, mutta yhä enemmän tutkimus osoittaa, että näin ei todellakaan ole. Eläimistä löytyy valtava määrä erilaisia kognitiivisia kykyjä, joita me alamme vasta nyt kunnolla hahmottaa, mikä tarkoittaa, että samankaltaisuutta löytyy paljon. Koko ajan tulee aivan huikeita tutkimustuloksia siitä, että niin tuotantoeläimillä kuin lemmikkieläimilläkin on valtavasti kognitiota, mutta asiaa käsitellään mediassa aivan liian vähän, eikä tieto tavoita ihmisiä, Aaltola sanoo.

Kissoja peilin edessä
Kaisa-Inkeri Silonsaari

Kaisa-Inkeri Silonsaari on vegaanina pohtinut alusta loppuun eläinten oikeudet ja arvon yksilönä monta kertaa. Silti puheesta kuulee, ettei eläimen ja ihmisen välisen eron hahmottaminen ole selviö.

– Haluaisin ajatella, että samalla lailla me ollaan yksilöitä, eläviä ja tuntevia olentoja niin ihminen kuin eläinkin. Ymmärrän sen, että ihminen on ihan eri tavalla itsestään tietoinen kuin eläin, mutta se ei vähennä eläinten arvoa. Kissani ovat minulle perheenjäseniä. Ihan yhtä lämmöllä ajattelen niitä ja haluan niille yhtä lailla hyviä asioita kuin muillekin perheenjäsenilleni. Haluaisin ajatella, että nekin ajattelevat minua perheenjäsenenään. Kissalla ei tietenkään ole sellaista perhe- tai laumahakeutuvuutta, mutta ne kiintyvät toisiin yksilöihin ja haluaisin huomata niiden käytöksessä sellaista mallia, että ne ovat riemuissaan siitä, että juuri minä tulen kotiin. Haluaisin ajatella, että olen niille merkityksellinen olento.

Psykiatri Maija-Riitta Nilsson-Kälviäinen luennoi äskettäin syistä, miksi ihminen pitää lemmikkejä. Rakastammeko niitä aidosti vai ovat ne meille vallan käytön kohteita?

– Siihen, että ihminen ottaa lemmikkejä, on olemassa hirveän paljon motiiveja. Yksi merkittävä motiivi lemmikin ottamiselle on varmasti yksinäisyyden poistaminen. Vaikka ei kokisikaan itseään yksinäiseksi, lemmikki lisää ihmisen turvallisuuden tunnetta. Suuri osa yksinäisyydestä ei ole suoraan koettua, mutta se voi olla jossakin siellä taustalla. Tästä on eniten tutkimustietoa koirien ja kissojen osalta, mutta tutkimuksissa on todettu, että jo se auttaa ihmistä, että hänellä on akvaario. Se, että siinä lähellä on joku, joka on todettavissa eläväksi olennoksi, antaa ihmiselle jonkinlaisen yhteyden tunteen, mikä vähentää yksinäisyyttä, Nilsson-Kälviäinen pohtii.

– Toinen selkeä motiivi on hoivan tarve ja tarve hoitaa. Mielikuva siitä, että tulee rakastetuksi ja hyväksytyksi. Meillähän on ajatus, että lemmikkimme hyväksyvät meidät sellaisina kuin me olemme.

Nilsson-Kälviäinen uskoo, että vaikka on myös niitä ihmisiä, joille on tärkeää alistaa muita ja käyttää valtaansa, olipa kohteena sitten lapset ja läheiset tai lemmikkieläimet, niin suurin osa motiiveista eläinten hankintaan ovat myönteisempiä.

– Länsimaissa ja kaupunkikulttuurissa suurin osa meistä ei tarvitse eläintä enää käyttöä varten vaan eläin vastaa johonkin muuhun tarpeeseen. Eläin on kuin pienen lapsen uniriepu, johon voi sijoittaa kaikki tunteensa.

Nilsson-Kälviäinen arvelee, että tarve pitää lemmikkejä kumpuaa myös ihmisen tarpeesta eritasoiseen suhteeseen kuin ihmisten välillä on mahdollista solmia. Ihmisen ja lemmikin välinen suhde on aiavn eri tavalla yksityinen, lemmikin ja omistajan jakama todellisuus, jota kenenkään on vaikea arvioida tai kyseenalaistaa.

– Kuitenkin, jos ottaa lemmikin omaa yksinäisyyttä poistamaan, ei lemmikkiä pidä saattaa samaan tilanteeseen, jossa itse on. Lemmikit joutuvat olemaan liian paljon yksin nykyisissä kaupunkiolosuhteissa esimerkiksi omistajiensa työn takia. Kannattaisi ehkä silloin vaikka hankkia kaksi koiraa, Nilsson-Kälviäinen miettii.

Kissoja ikkunalaudalla
Kaisa-Inkeri Silonsaari

Ruokakuppi on turha ja yksin on tylsää

Lemmikkejä on yhä useammalla suomalaisella. Kennelliiton mukaan Suomessa on nyt ennätysmäärä rotukoiria ja pentuja syntyy enemmän kuin vanhoja koiria kuolee. Myös kissoja rekisteröidään koko ajan enemmän.

Ruotsin eläinsuojelulaki määrää, ettei koiraa saa jättää liian pitkäksi aikaa yksin. Suositus on, ettei koiraa saisi jättää yksin kotiin viittä tuntia pidemmäksi ajaksi ja sen pitäisi päästä ulos päivällä ainakin kuuden tunnin välein. Suomessa laissa nykyisessä lainsäädännössä todetaan vain, että koiraa pitää ulkoiluttaa päivittäin riittävän usein.

Eläinten kouluttaja Tuire Kaimio kummastelee suomalaista eläintenpidon kulttuuria.

– Onhan tämä melko kummallinen yhteiskunta siinä mielessä, että muualla Euroopassa koirat voivat olla paljon enemmän mukana. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten koirat saivat Suomessakin kulkea vapaina kylillä, ja on melko uutta, että niiden ulkona oloa rajoitetaan niin vahvasti. En tiedä missä vaiheessa olemme menneet siihen, että eläimet ovat jossain muualla. Meillä on tiukasti määritelty, että maaseutu on tuolla jossain ja eläimet on siellä, eikä lemmikkieläimiäkään voi pitää mukana. Se hassua, koska alun perin ne ovat kuitenkin seurailleet meitä.

– Toivoisin, että Suomessakin lisääntyisivät erilaiset dogsitter- ja koirien päivähoitopalvelut. Tai jos vaikka kerrostalon samassa rapussa löytyisi joku iäkkäämpi ihminen, joka tarvitsisi päiväksi seuraa, niin voisi miettiä, voisiko koiran viedä sinne, Kaimio sanoo.

Kissa ja kitara
Kaisa-Inkeri Silonsaari

Koska lemmikit joutuvat usein väistämättä viettämään aikaa yksin, Kaimio kehottaa panostamaan siihen, mitä lemmikit voivat tehdä kun ne ovat yksin kotona.

– Jos koira on rauhassa totutettu pentuna yksin oloon, mikä on perusedellytys ja varmistaa sen, että koira ymmärtää, että ihminen tulee joskus takaisin, niin yksin olon pituus ei ehkä niinkään vaikuta koiran hyvinvointiin. Sen sijaan se kyllä vaikuttaa, että mitä siellä kotona voi tehdä yksin ollessa. Onhan niillä eläimillä tylsää kun ihminen on poissa.

– Koirille ja kissoille kannattaa jättää puuhaa siksi aikaa kun ihmiset ovat poissa kotoa. Esimerkiksi on erilaisia onttoja, kumisia leluja, joihin voi laittaa sisälle maksapasteijaa ja pakastaa sen, niin koira voi sitten nuolla sitä. Sitten on erilaisia älypelejä myytävänäkin, mutta ihan yhtä hauskaa eläimillä on, jos ihminen jaksaa teippailla ruokaa jonkun pahvilaatikon sisään, joka on toisen pahvilaatikon sisällä maatuska-tyyppisesti. Viisas omistaja, ainakin niinä päivinä kun ehtii, tekee niin, että laittaa ruuan vähän sinne sun tänne ja koiralla on todella hauskaa etsiä sitä ruokaa, vaikka sitä ei olisi sen kummemmin edes piilotettu. Tai kissalle ja koiralle voi kummallekin antaa vessapaperirullan, josta painaa päät sisään ja laittaa sinne sisälle kuivamuonaa. Siinä menee etenkin kissalla mukavasti aikaa, kun se voi pitkäänkin paiskoa rullaa tassuillaan, että saa sieltä ruuat tulemaan. Koira yleensä silppuaa rullan.

Yksinolon pohtimista mieluummin Kaimio kehottaa lemmikkien omistajia pohtimaan ylipäänsä, miten lemmikin lajityypilliset tarpeet toteutuvat sen elämässä. Etenkin koira oppii elämään muun perheen rytmissä ja esimerkiksi nukkumaan silloin, kun muutkin nukkuvat. Koiralle, niinkuin ei kissallekaan, riitä kuitenkaan pelkästään se, että perhe on kotona sen kanssa vaan lemmikki kaipaa toimintaa.

– Jos koira nököttää kotona yksinään ilman mitään tekemistä kun ihminen on poissa ja sitten illallakaan ei ole muuta kuin pikainen lenkki, niin koiran lajityypilliset tarpeet eivät toteudu. Sekään ei välttämättä riitä, että koira viedään illalla johonkin harrastukseen, sillä koiralla on myös tarve päästä tasapainoilemaan erilaisessa maastossa ja tavata muita koiria ja ihmisiä. Ja mikä on erityisen tärkeää, niin sekä kissalla kuin myös koiralla on voimakas tarve puuhastella ruokansa eteen eli etsiä ruokaa, pilkkoa sitä ja tehdä sille asioita.

Kaimio kehottaa lemmikkien omistajia videoimaan koiransa tai kissansa puuhastelut kun ne viettävät aikaa yksin. Se voi tarjota arvokasta, ja yllättävääkin tietoa siitä, miten lemmikin elämästä voisi tehdä elämisen arvoista.

– Lemmikit ovat joka tapauksessa meidän vankejamme. Niillä ei ole mahdollisuutta valita itse koska ne tekevät mitäkin, eikä me voida – eikä pidäkään, vapauttaa niitä niin, että ne kuljeskelisivat kaduilla ja valitsisivat itse kenen kissoja ja koiria ne ovat. Siinä mielessä ne ovat vankeja ja parempi onkin suhtautua niihin niin, että yrittää luoda niille mahdollisimman hyvät olot silti.

– Joskin täytyy sanoa, että sekä kissa että koira ovat itse lyöttäytyneet olemaan ihmisen kanssa. Vaikka ne juoksisivat tuolla vapaana, olisi niillä silti joku perhe tai tietty ihminen, jota ne seuraisivat. Että sinällään en tiedä lähtisivätkö ne vangit lopulta mihinkään, vaikka me ne vapauttaisimmekin.