Näkökulma: Kotihoidon koelaboratorio kasvaa

Yhä useampaa hoidetaan kotona: leikkauspotilaita, mielenterveys- ja päihdekuntoutujia ja vanhuksia. Meillä on Kotisairaala, Kotikatko ja Kotihoito. Niiden suurin tarkoitus on säästää rahaa. Kauniiden mielikuvien takana on valtava määrä kärsimystä, turvattomuutta ja pelkoa. Ja tämä on vasta alkua. Kotihoidon koelaboratorio kasvaa ympäri Suomen, kirjoittaa toimittaja Ami Assulin.

Ajankohtainen kakkonen
Ami Assulin Näkökulma-kuva piirros
Stina Tuominen / Yle

Saanen kertoa teille 73-vuotiaasta isästäni. Hän joutui yllättäen suurehkoon avoleikkaukseen samoihin aikoihin, kun tein juttuaAjankohtaiseen kakkoseen siitä, miten Tampereella on säästetty rutkasti rahaa ohjaamalla mielenterveys- ja päihdepotilaat kotihoitoon.

Samaan aikaan minulle soitteli taksinkuljettaja Vaasasta. Hän halusi purkaa sydäntään kyydittyään 87-vuotiaan mummun sairaalaan tämän katkaistua ranteensa. Yöllä kello kolme tuli uusi kyyti: sama mummu piti kotiuttaa. Rahaa rouvalla ei ollut ja kotiin päästyään hän kysyi peloissaan, koska häntä tullaan hakemaan kotiin. Kuljettaja kertoi, että tätä sattuu joka päivä – rollaattorikansa on taksiautoilijoiden armoilla.

Isällä epäiltiin, kuulimme jälkeenpäin, pahanlaatuista kasvainta vatsassa. Leikkaus meni hyvin, potilas pääsi nopeasti kotiin ja jonkin ajan kuluttua selvisi, että kyse ei edes ollut mistään pahanlaatuisesta. Huokaisimme helpotuksesta: nyt pitäisi enää kuntoutua kohti uutta kesää. Kotona.

Mutta potilaan keho oli eri mieltä. Ruoka ei pysynyt sisällä ja kivut olivat kovat. Lääkkeitä oli pitkälle toistakymmentä ja ne tekivät sekavaksi. Kun isä jäi hetkeksikin yksin, hän otti tokkurassa niitä liikaa. Jalat pettivät ja ruokahalu pysyi poissa. Olo kävi yhä sekavammaksi ja lopulta oli pakko soittaa ambulanssi. Ensihoitaja pyöritteli päätään lääkelistalle, kehotti piilottamaan vahvimmat ja eniten riippuvuutta aiheuttavat ja totesi, että potilas pärjää kyllä kotona.

Kipujen muuttuessa yhä sietämättömämmäksi isä kärrättiin porukalla sairaalaan. Kävi ilmi, että vatsaan oli tullut nestepussi. Se puhkaistiin, siihen asennettiin letku – ja potilas komennettiin takaisin kotiin uudet reseptit kassissa. Kolmen viikon ajan sairaanhoitaja kävi kotona puhdistamassa haavan ja vaihtamassa reiteen sidotun nestepussin, aamuin illoin. Syömättömyys laajeni juomattomuudeksi, lääkkeitä oli edelleen hirveä määrä, jalat pettivät taas alta ja kaikkia pelotti. Kun aikaa oli kulunut pari kuukautta, ennen 80-kiloinen isä painoin vain 55 kiloa. Ja kivut, ne yltyivät yltymistään.

Muistelen tätä kaikkea nyt toukokuussa valmistellessani Ajankohtaiseen kakkoseen juttua vanhusten kotihoidosta. Hilkka Jämsä, 91, on muistisairas ja lonkkavikainen. Hän ei erota päivää yöstä eikä pysy pystyssä. Hänen hartain toiveensa on päästä vanhainkotiin, mutta paikka on evätty vedoten siihen, että hän on liian hyväkuntoinen. Niinpä hänen lapsensa katselevat tahoillaan valvontakameran avulla, miten mummu pärjää yksin 12–14 tunnin yöt, kun viimeinen kotihoitaja on käynyt antamassa nukahtamislääkkeen ja sammuttamassa valot.

Kansallisena veteraanipäivänä Hilkka Jämsä sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan ansiomitalin, mutta vanhainkotiin hän ei mahdu. Siitä pitää huolen vanhuspalvelulaki, joka ohjaa kuntia tarjoamaan kotihoitoa laitospaikkojen sijaan. Se on niin paljon halvempaa.

Hänen lapsensa ihmettelevät, minkälainen riski kotona asuvat muistisairaat ovat esimerkiksi paloturvallisuudelle. Kuka vastaa siitä, jos kiireisen kotihoitajan päälle jättämä pesukone syttyy palamaan? Tai kun mummu tai pappa karkaa ja löytyy kuolleena, kuten kävi viimeksi viime viikolla Tampereella.

Luen jutun siitä, miten kodeista tehdään sairaaloita ympäri Suomen maan. Se säästää.

Ja säästäähän se. Minun isäni lähti viimeiselle sairaalamatkalle keskellä yötä, taksilla. Viikon kuluttua selvisi, että vatsaan oli ilmestynyt uusi nestepussi ja mätäpaise. Kun ne oli hoidettu, kaiken piti olla hyvin, taas kerran. Siitä huolimatta isäni nukkui pois, sairaalassa.

Emme tiedä vielä lopullista kuolinsyytä. Emme tiedä sitäkään, vaikuttiko tilanteeseen mitenkään se, että isä vietti suurimman osan toipilasajastaan kotona. Mutta sen me tiedämme, että tilanne oli sietämätön, pelottava, tuskainen ja surullinen – siitä huolimatta, että apuna oli sekä elämänkumppani että ystäviä ja perhettä.

Tiedämme myös, että tämä on vasta alkua. Parinkymmenen vuoden kuluttua meitä ”nuoria”, 70-vuotiaita eläkeläisiä on paljon, paljon enemmän. Monilla ei ole ketään tukena.

Lisää aiheesta Ajankohtaisessa kakkosessa 19.5. TV2:ssa klo 21.