Nykypäivän orjuutta Lähi-idässä: "Itkin ja itkin, jotta Madame maksaisi, mutta hän vain löi"

Libanonissa ulkomaisiin kotiapulaisiin kohdistuvat väärinkäytökset kuohuttavat. Tapauksia on tuhansia ellei kymmeniä tuhansia. Kotiapulaisten palkkaus ei Libanonissa ole vain rikkaiden huvi, sillä maassa on noin neljännesmiljoona kotiapulaista. Osa joutuu työskentelemään lähes kotiorjana.

Yle maailmalla
Kotiapulainen pesee katua Libanonissa.
Kansainvälisen työjärjestön ILOn mukaan vajaan neljän miljoonan asukkaan Libanonissa on noin neljännesmiljoona ulkomaista kotiapulaista.Yle

– Tapasin agentin Etiopiassa. Teimme sopimuksen. Sitten minut ja kymmeniä muita tyttöjä lastattiin bussiin ja kuljetettiin rajan yli Sudaniin. Sieltä meidät lennätettiin Libanoniin, kertoo 22-vuotias etiopialaisnainen Meru.

Etiopia on jo vuosia kieltänyt kotiapulaisten välittämisen Libanoniin, koska työntekijöiden oikeuksia ei voida valvoa. Välittäjät kuitenkin kiertävät kieltoa lennättämällä nuoret naiset Libanoniin Sudanin tai esimerkiksi Dubain kautta.

– Agentti lupasi minulle, että mitään ongelmia ei olisi. Hän lupasi, että saisin työtä hyvästä perheestä, eikä töitä olisi liikaa, Meru kertoo.

Totuus kuitenkin oli, että Meru joutui työskentelemään kahdessa talossa: päivisin, kun isäntäperhe oli töissä, hän huolehti heidän vauvastaan ja isoäidin kodista, ja illalla työt jatkuivat isäntäperheen luona.

Töitä oli ympäri vuorokauden, eikä luvattuja vapaapäiviä ollut. Lisäksi hänelle huudettiin ja lyötiinkin. Myös passi takavarikoitiin eikä palkkaa maksettu seitsemään kuukauteen.

– Joka ikinen päivä ajattelin, että minä lähden.

Lopulta Meru karkasi Caritas-järjestön ylläpitämään turvakotiin.

Työlaki ei koske kotiapulaisia

Libanonissa – tai muuallakaan Lähi-idässä – ulkomaiset siirtotyöläiset eivät ole valtion työlain piirissä. Käytössä olevan järjestelmän mukaan apulaisten palkkaus on yksityinen sopimus, sponsorijärjestelmä, jonka nojalla yksityiset perheet voivat tuoda ulkomaisia kotiapulaisia maahan välittäjien avulla.

Kansainvälisen työjärjestön ILOn mukaan vajaan neljän miljoonan asukkaan Libanonissa on noin neljännesmiljoona ulkomaista kotiapulaista, lähinnä Afrikan ja Aasian maista. Monissa kodeista työolot ovat asiallisia, mutta lukumääristä johtuen vaikeuksiin joutuneidenkin määrä on suuri.

– Meillä on tuhansia asiakkaita vuosittain. Iso määrä siirtotyöläisiä kohtaa paljon haasteita täällä Libanonissa, sanoo siirtotyöläiskeskuksen johtaja Bruno Attieh Caritas Libanonista.

– Meillä on paljon tapauksia, joissa siirtotyöläiset eivät saa palkkaansa työstään. He tulevat meidän luoksemme, koska heitä on pahoinpidelty, heidän työaikansa on liian pitkä ja heidän passinsa ja henkilöpaperinsa on takavarikoitu, Attieh jatkaa.

Järjestö auttaa siirtotyöläisiä ja turvapaikanhakijoita muun muassa lakiasioissa sekä sosiaali- ja terveysasioissa, lisäksi he ylläpitävät turvakoteja työnantajiltaan paenneille naisiille.

Ei edes vettä juotavaksi

Yksi paenneista naisista on 27-vuotias etiopialainen Burtukan. Hän pakeni libanonilaiselta isäntäperheeltään eräänä aamuna kuudelta, kun he vielä nukkuivat. Hänellä oli taskussaan vain Caritas-järjestön puhelinnumero eikä mitään muuta.

– Emäntäni jätti minut aina lukkojen taakse päiväksi, siksi aikaa kun hän oli töissä. Hän ei antanut minun edes juoda vettä. Hän sanoi, että saisin juodakseni sitten, kun hän palaa, Burtukan kertoo.

– Madame löi minua joka päivä. Minulla ei ollut yhtään vapaapäivää. Hän ei antanut minun käyttää omaa puhelintani, hän otti sen minulta. Hän kielsi minua soittamasta kenellekään. Hän sanoi koko ajan, että etiopialaiset ovat huoria, Burtukan jatkaa kertomustaan.

Kotiapulaisiin kohdistuva fyysinen väkivalta on yleistä. Monet saattavat joutua myös seksuaalisen hyväksikäytön ja raiskausten uhreiksi.

Libanonin mediassa kerrotaan viikottain tapauksista, joissa kotiapulaiset ovat joko tehneet itsemurhan hyppäämällä tornitalojen parvekkeilta tai pudonneet pakoa yrittäessään.

Palkat jäävät maksamatta

Sponsorisopimusluonteen vuoksi kotiapulaisten oikeuksien toteutumista ei käytännössä kukaan pysty valvomaan. Missään ei ole määritelty enimmäistyömäärää tai asumisoloja – useat joutuvat asumaan esimerkiksi asuntojen lasitetuilla parvekkeilla. Myöskään palkan maksua ei kukaan valvo.

Sopimuksen mukaan välittäjät saavat usein esimerkisi naisten kuuden ensimmäisen kuukauden palkan. Usein tuo suoraan välittäjälle menevä sopimuspalkka on ainoa, joka naisille lopulta maksetaan.

– Joskus hän maksoi minulle, joskus ei. Minä itkin, itkin ja itkin, jotta madame maksaisi minulle. Hän antoi minulle kuudesta kuukaudesta ehkä yhden kuukauden palkan, Burtukan sanoo.

Burtukan on ollut Libanonissa nyt 3,5 vuotta. Sopimus oli kolmen vuoden mittainen, ja Burtukan olisi halunnut lähteä kotiin Etiopiaan sen päätyttyä. Emäntä ei kuitenkaan halunnut päästää. Passi ja palkat olivat hänen hallussaan – ovat yhä.

Caritasin Bruno Attiehin mukaan yksi järjestön yleisimmistä tehtävistä on neuvotella naisten isäntäperheiden kanssa takavarikoitujen papereiden saamiseksi ja naisten paluumatkan järjestämiseksi.

Järjestelmässä kaksi puolta

Bruno Attieh sanoo, että tarinoissa on aina kaksi puolta:

– Monet Libanoniin tulevat työntekijät löytävät hyvän työpaikan, joissa heitä kunnioitetaan ja heidän työtään arvostetaan, ja jossa heidän olonsa ovat monesti paremmat kuin lähtömaissaan. Toisaalta on paljon tapauksia, joissa heitä kohdellaan erittäin huonosti.

Attieh kertoo, että kansalaisjärjestöt pyrkivät nyt painostamaan Libanonin hallitusta uuden työlain saamiseksi. Laissa pitäisi määritellä tarkasti myös siirtotyöläisten olot ja työnantajien velvoitteet.

Työlain puuttuminen ei vaikeuta ainoastaan kotiapulaisten elämää, vaan lisäksi esimerkiksi myös valtavaa määrää syyrialaisia, jotka työskentelevät muun muassa Libanonin rakennustyömailla ja maataloudessa.

– Mielestämme etenemme asiassa, mutta emme kuitenkaan niin nopeasti kuin maidän pitäisi. Tällä hetkellä tärkeintä olisi, että saisimme parlamentin hyväksymään uuden työlain, Attieh sanoo.

Asia onkin herkkä juuri tällä hetkellä, kun Libanonissa on valtavasti syyrialaisia. Pakolaiset eivät töitä saa tehdä, mutta rekisteröityjen pakolaisten lisäksi maassa on kenties satoja tuhansia syyrialaisia töissä.

– Haluan palkkani, tavarani ja passini. Minä haluan lähteä täältä. Haluan palata kotimaahani, mennä takaisin äitini ja isäni luo, se riittäisi minulle, toivoo Meru.