Näkökulma: Ranskalainen jonottaa väärin

Pariisissa vierailevan suomalaisturistin on usein vaikeaa ymmärtää paikallista, kaoottiselta vaikuttavaa jonotuskulttuuria. Ranskalaiset itse oppivat kohteliaan kiilaamisen jo päiväkodissa, kirjoittaa Pariisista Annastiina Heikkilä.

Ulkomaat
Annastiina Heikkilä.
Annastiina Heikkilä.Juha Nurminen

Pariisin kaupunkiviidakossa selvitäkseen pitää olla sinnikäs, määrätietoinen ja hyvin, hyvin nopea. Muuten jää puistossa ilman tuolia, pressitilaisuudessa ilman haastattelua tai pyörimään autolla ikuisesti Riemukaaren liikenneympyrään.

Suomalaiselta tämä ei välttämättä käy aivan vaivatta, me kun olemme pikemminkin pohdiskelevaa ja tunnollista jonottajakansaa. Kun minä suomalaisena kaipaan sääntöjä, ranskalainen improvisoi.

Sääntöjen puutteen sai kokea eräskin Pariisissa viikonloppuvierailulla ollut suomalaislapsi, joka halusi mennä leikkimään Luxembourgin puiston leikkikentälle. Nelivuotiaan mielestä siellä kun kohosi hienoin hänen ikinä näkemänsä liukumäki.

Valitettavasti pieni suomalainen ei päässyt kyseiseen liukumäkeen. Hän oli kyllä odottanut mäen alla kuuliaisesti vuoroaan, mutta sitä ei ikinä tullut, sillä joku innokkaista ranskalaislapsista oli toistuvasti kiilannut kiltin suomalaisen eteen.

Jos lapsi ei ehdi syödä, hän oppii kyllä vähitellen piilottamaan leipäpaloja taskuihinsa

Suomalainen nelivuotias oli tietenkin mahdottoman tehtävän edessä. Ei hän voinut kilpailla pariisilaislasten kanssa, jotka oli pienestä pitäen opetettu pitämään puolensa isoissa ihmisjoukoissa. Ranskalaislapsi ottaa kyllä paikkansa, kohteliaasti mutta määrätietoisesti.

Pariisilainen ystäväni esimerkiksi kertoi kolmivuotiaan poikansa tarhan vanhempainillasta. Osa vanhemmista oli huolissaan siitä, saisiko jokainen lapsi varmasti syödäkseen tulevan esikoulun viisikymmenpäisessä ryhmässä, ilman aikuisen avustusta.

Päiväkodin henkilökunta vakuutti, että asia ei olisi mikään ongelma: ”Jos lapsi ei ehdi syödä ja kärsii kovasta nälästä, hän oppii kyllä vähitellen piilottamaan leipäpaloja taskuihinsa.”

Vahvimmat selviävät, loput varastavat ruokaa ja selviävät. Ja jos tätä ei ole kaksivuotiaana jo tajunnut, niin Siperia – tai siis ranskalainen päiväkoti – kyllä opettaa.

Yli kahden miljoonan asukkaanPariisissa on tietenkin välttämätöntä osata toimia nopeasti, mikäli mielii saada ruokaa pöytään ja ehtiä ajoissa sen ääreen syömään. Ihmispaljousei kuitenkaan tarkoita järkevää jonotuskulttuuria, vaikka niin voisi kenties kuvitella.

Ranskalaiset kokevat yhteenkuuluvuutta mieluummin illallispöydässä kuin Tokmannin edustalla

Miksei ruokakaupan kassalla voisi olla pidempi liukuhihna, johon mahtuisi enemmän kuin yhdet ostokset kerralla? Voisivatko shekillä kolme omenaa maksavat henkilöt jonottaa erillisellä etanakassalla?

Ja voisiko pankkiasiointi nopeutua, jos asiakastiedot olisivat sähköisessä muodossa eivätkä takahuoneessa sijaitsevassa aakkostetussa paperiarkistossa?

Jonot ovat täällä ihan vääränlaisia ja väärissä paikoissa, parahtaa suomalainen!

Turhautuminen on ymmärrettävää, olemmehan me suomalaiset kiistatta jonottamisen mestareita. Suomainen jonottaa konserttilippuja, mikroaaltouuneja, ämpäreitä ja sählymailoja – ja tekee sen vieläpä silkasta jonottamisen ilosta.

Pariisissa on pakko jonottaa, minkä takia ilmaiset ämpärit eivät ymmärrettävästi synnytä aivan samanlaista massahysteriaa. Ranskalaiset kokevat yhteenkuuluvuutta mieluummin illallispöydän ääressä kuin Tokmannin edustalla.

Ranskalaiset ovat huonoja jonottajia, hitaita asiakaspalvelijoita ja vieläpä hieman röyhkeitäkin. Mutta he säilyttävät onneksi tietynlaisen kohteliaisuuden, jopa kiilatessaan.

”Nainen meinasi rutistua kuoliaaksi jonottaessaan tarjoustietokonetta”, ei ole otsikko, jota täkäläisessä sanomalehdessä näkisi. Ja siitä kaikki kunnia ranskalaisille.