Kveenin ja meänkieltä elvytetään kulttuuriyhteistyöllä

Meänkieli ja Peräpohjolan murre ovat innostaneet tornionjokivartisia perustamaan useita keskusteluryhmiä sosiaaliseen mediaan. Facebookissa toimii Väylänvartiset Sanakirja -ryhmä, joka kerää talteen alueen sanastoa ja kulttuuria. Neljä vuotta toimineessa ryhmässä on jo 3600 jäsentä. Kesäkuussa osa ryhmästä lähti Pohjois-Norjaan tukemaan kveenien kulttuuri- ja kielityötä.

kirjallisuus
KvääniÄänii kuoro esiintyminen norja
KvääniÄänii-kuoro laulaa kveeniksi ja norjaksi. Kuva Paaskiviikoilta kesäkuulta 2015. Jenni Leukumaavaara / Yle
Veikko Pahajoki ja kuoro Paaskiviikoilla
Veikko Pahajoki (oik.) piti puheen Paaskiviikoilla kesäkuun puolivälissä. Sinikka Kotavuopio tulkkaa norjaksi ja kuoron laulattajana toiminut Annika Muotka (vas.) kuuntelee. Toimittaja ja kuva: Jenni Leukumaavaara / Yle
KvääniÄänii kuoro esiintyminen norja
KvääniÄänii-kuoro laulaa kveeniksi ja norjaksi. Kuva Paaskiviikoilta kesäkuulta 2015. Jenni Leukumaavaara / Yle

Väylänvartiset Sanakirja -ryhmä vieraili Paaskiviikolla Raisissa (Nordreisa) verkostoitumassa sekä esittämässä kuorolaulua ja runoja.

Facebookissa ahkerasti keskusteleva ryhmä kysyi kveenien kulttuuritapahtuma Paaskiviikon järjestäjien halukkuutta yhteistyöhön, ja heidät otettiin lämpimästi vastaan. Vaikka suurin osa kveeneistä ei enää osaa meänkieltä ja Peräpohjolan murretta muistuttavaa kieltään, yhteinen historia on tärkeä.

– Mie toivon, että tästä on kveeneille hyötyä, että he näkevät etteivät ole yksin ja että me Suomen ja Ruottin tornionlaaksolaiset olema tukena heiän kielenelvyttämisessä. Meän sanakirjahan on sillä lailla kansainvälinen, että jo alkuperäisissä säännöissä mainithan Suomen ja Ruottin puolen meänkieliset ja Norjan kveenit, sanoo Veikko Pahajoki, joka on yksi sanakirjan ylläpitäjistä ja Norjan-matkan järjestäjistä.

Facebookin sanakirjan lisäksi meänkielellä on oma painettu sanakirjansa, ja nyt myös kveenit keräävät sähköistä sanakirjaa Kveeni-instituutin (siirryt toiseen palveluun) ja Norjan arktisen yliopiston (UiT) johdolla.

– Meiän sanakirja ei ole pelkästään sanakirja, vaan methän kirjotamma siellä runoja ja kertomuksia meiän murtheela. Muutki kulttuuriasiat on lähelä meitä, ja sillä se on ollu helppo lähestyä kveenejä tämän kulttuurin kautta, olema tuohneet sitä meiän tornionjokilaaksolaista kulttuuria tänne Norjhan, Pahajoki kertoo.

Sanakirja-ryhmä on ehdottanut kveeneille yhteistyön jatkumista, mutta tarkempia suunnitelmia ei vielä ole.

Ellu-rievulle tulkkausta

Facebook-sanakirja sai alkunsa Vistot nakut ja kolot knapsut -Facebook-ryhmästä, jossa ryhmäläiset tulkkasivat Tornionjokivarren omaperäisiä sanoja kieltä taitamattomille.

– Alussa Anna-Maija Kvist ja Raija Kristo aloit vähän leikkimielellä tekehmään sanakirjaa Elli-rievulle, niinkö me sanothan, joka oli Etelä-Suomesta eikä oikein ymmärtäny meiän puhetta, Pahajoki kertaa neljän vuoden takaisia tapahtumia.

Sanoja ja keskustelijoita alkoi vyöryä niin vauhdilla, että oli järkevämpää perustaa oma sanakirja Facebookiin. Parissa viikossa kertyi parisataa jäsentä. Nyt jäseniä on jo noin 3600, ja Pahajoen mukaan päivittäin tulee 4-5 uutta innokasta keskustelijaa.

– Neljä vuotta tämä on ollu, ja ihme kyllä näitä sanoja tuntuu vieläki löytyvän. Se tuntuu olevan ehtymätön kaivo tämä meiän sanavarasto täällä. Yks porukka on kans muualla asuvat, jokka haluavat kuulla ommaa kielthään, Pahajoki sanoo.

Tarinankerronta pitää kieltä elossa

Väylänvartisten Ruijan-reissulle osallistui 36 Tornionjoen varrella asuvaa tai asunutta kielinikkaria. Kauimmaiset tulivat Vaasasta asti Facebook-ryhmän kutsun innoittamana.

– Se on ollu mukava, ko nämä Facebookista tutut kaverit on saanu kasvot täälä. Ja sitten se, että hauskojahan ne on kirjottamhan, mutta kyllä tääläki on vatsa hytkyen saanu juttuja kuunnella, Torniossa asuva Anneli Stoor sanoo.

– Tornionjokilaaksohan on oma erityinen kulttuuriympäristönsä ja kielialueensa, joka yltää Tornionjoen länsipuolellekin. Toki kylien välilä on vähän eroa vokaalien pittuuessa ja hoon paikassa. On hienoa olla mukana tässä porukassa ja on mukava olla tornionjokivartinen, Olavi Stoor sanoo.

Anneli Stoor pohtii, jääkö tarinankerronta ja murteen vaaliminen tähän sukupolveen, joka alkaa olla eläkeiässä.

Enontekiöläinen Hilkka Joki uskoo, että yhteinen sanakirja ja tarinat öljyävät kielenkantoja ja pitävät omaa murretta vireessä.

– Sehän riippuu meistä, että kerromako lapsille tarinoita ja viemäkö etheenpäin tätä tarinankerrontaa. Mutta se porukka mikä täälä on koola, niin kielihän meitä yhistää. Mieki löysin sattumalta tämän ryhmän, ko tietokonneella ramppasin. Huomasin, että täälähän on tämmönen porukka, joka kirjottaa just niinkö mieki puhun. Se on ollu sitten alkanu viehmään, Joki nauraa.

– Toivottavasti kieli on elpyny. Meillähän koulussa moitithin, jos laitto hoon sinne meän mielestä oikehaan paikhaan. Mutta nämä ryhmän kirjoittajat on tosissaan hyviä ja ne löytävät etenki vanhoja sanoja, jotka iteltä on unohtunut.

Olavi Stoorilla on toisenlainen muisto koulusta.

– Ei meitä koulussa kielletty puhumasta hoon pääle, mutta ko etelässä kävin niin yritin puhua minä ja sinä, niinkö muutki puhu Helsingin seu'ula. Kyllä mie sitten sen asian tutkin, että ei jumalauta tämä ole minun kieli. Olen mie sitten suurimman osan elämästä puhunu tällä omala tavala.