Valvotaanko nuorten kolikkopelaamista oikeasti? – "Kukaan ei vilkaissut meihin"

Ylen siisti kesäduunari Olivia Melaranta testasi, kuinka nuorten kolikkopelaamista valvotaan kaupoissa ja kioskeissa.

Kotimaa
Kolikkopeliautomaateille on yleensä helppo livahtaa huomaamatta.
Kolikkopeliautomaateille on yleensä helppo livahtaa huomaamatta.Olivia Melaranta

Kokemukseni rahapelaamisesta rajoittuu hedelmäpelin pelaamiseen ollessani pikkulapsena mukana kauppareissulla, istuin isän sylissä ja sain painaa koneen nappeja. Muistan, että se oli jännittävää ja hauskaa, mutta siihen se sitten jäikin. Siksi vuonna 2011 voimaan tullut laki rahapelien ikärajan nostamisesta 18 ikävuoteen meni minulta niin sanotusti “ohi”.

Mutta koska Suomessa ollaan hyvin tarkkoja muista alaikäisiä koskevista säädöksistä oletin, että ei kolikkopelaaminenkaan onnistu alaikäiseltä noin vain. Lähdin siis toisen kesäduunarin kanssa Helsingin keskustaan kokeilemaan, pitääkö tämä paikkaansa.

Astuimme työparini kanssalattiaan rajatun alueen sisäpuolelle ympärillemme vilkuille, koko olemuksemme kirkuen “Hei katsokaa meitä, olemme alaikäisiä”. Luulin, että melkein tyhjässä kaupassa olisimme herättäneet vähintäänkin epäluuloa kaupan henkilökunnassa. Kukaan ei kuitenkaan edes vilkaissut meihin, ja sama toistui muissakin kaupoissa ja kioskeissa. Emme oikeasti pelanneet mutta uskon, että sekin olisi onnistunut huomaamatta.

Tämä pistää miettimään, kumpaan lehtiseen pelaamisesta hurmioitunut nuori tulee tarttumaan.

Myöhemmin samana päivänä lähdin täysi-ikäisen kaverini kanssa testaamaan, miten hänen pelaamiseensa suhtaudutaan. Niinkuin nuorista yleensä, kaveristani on vaikea päätellä, minkä ikäinen hän on. Seisoin välillä hänen pelatessaan kauempana tilannetta tarkkaillen ja välillä seurasin peliä hänen vierestään, äänekkäästi kommentoiden. Emme herättäneet minkäänlaista reaktiota henkilökunnassa tai muissa pelaajissa.

Kyselin jälkeenpäin asiasta myös laajemmin ja selvisi, että samanlaisia kokemuksia on myös muilla lähes täysi-ikäisillä kavereillani. Monet sanoivat joutuvansa harvoin näyttämään henkilöllisyystodistustaan pelatessa. Toisaalta, yksi muisti kerran vahingossa astuneensa rajatun alueen sisäpuolelle ja sillä herättäneen kaupan henkilökunnan huomion.

Rahapelien valvonnan määrä siis vaihtelee, mutta lainsäädäntö ei yleisesti näytä olevan este viittä vailla täysi-ikäiselle nuorelle, joka haluaa pelata. Porsaanreikiä löytyy aina, ja nuoret ovat mestareita löytämään niitä kaikesta kielletystä. En kuitenkaan usko, että rahapelaamisen kieltäminen lisää nuorten halua pelata, mutta en itse taida enää kuulua siihen ikäryhmään, jolle kielto voi toimia suurempana houkuttimena.

“Pahimman teini-iän” ylittäneenä on helppo ajatella, että ikärajat viestivät välittämisestä ja yrityksestä ennaltaehkäistä meidän tulevien aikuisten peliriippuvuutta. Tämä kuitenkin tuntuu hieman ristiriitaiselta verratessa sitä tapaan, millä uhkapelaamista mainostetaan. Pelikoneiden edustalla on vierekkäin mainoksia RAY:n etuasiakkuudesta ja infomonisteita peliriippuvuudesta. Tämä pistää miettimään, kumpaan lehtiseen pelaamisesta hurmioitunut nuori, tai ihan kuka tahansa, tulee tarttumaan.

Koska peliriippuvuus ei näy yhtä helposti päälle päin kuin esimerkiksi päihderiippuvuus, sen vakavuutta on välillä vaikea käsittää. Itse ymmärsin tämän erään naisen tullessa juttelemaan minulle rautatientorilla. Nainen hymyili minulle surumielisesti ja selitti, kuinka hän on oli juuri vahingossa pelannut koko viikon kahvirahat. Hänen olemuksestaan pystyi päätellä, että hän olisi tarvinnut rahaa muuhunkin kuin pelaamiseen, mutta silti hän pelasi. En tiedä, oliko nainen peliriippuvainen ollenkaan, mutta hän toimi ainakin minulle esimerkkinä siitä, kuinka helposti rahapelaaminen voi ruokkia jo ennestään huonoa elämäntilannetta.

Ehkä juuri tällaisten tilanteiden estämiseksi pelikoneita pitäisi ihan konkreettisesti valvoa tarkemmin.

Olivia Melaranta