1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. pirtu

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikaisen Musta satu on monessa aikatasossa etenevä tarina, jonka kaikki osaset eivät aivan loksahda kohdalleen. Moni kysymys jää vaivaamaan lukijaa. Siitä huolimatta Ollikainen pitää kerrontansa kasassa, arvioi Juha Pikkarainen arvostelussaan.

Hienon ja monin tavoin palkitun esikoisteoksen kirjoittaminen luo tekijälleen monenlaisia paineita. Alkaa puristaa liikaa kynää tai sormet eivät löydä oikeita näppäimiä. Uutta tekstiä ei tahdo syntyä. Rima on noussut hyvin korkealle jo aloituskorkeudessa. Lisäksi hienon ja palkitun esikoisteoksen kirjoittaja joutuu tänä päivänä sellaiseen mediapyöritykseen, ettei rauhallista kirjoitusaikaa meinaa löytyä millään. Mediapyörityksestä on vaikea kieltäytyä, koska ylenmääräinen huomio hivelee myös kirjoittajan itsetuntoa. Jos tekijä aikoo kirjoittaa toisenkin teoksen, on kirjoittamisaikaa ja -rauhaa löydettävä vaikka väkisin.

Edelläkuvatuja tuntoja on lehtihaastatteluissa esittänyt Aki Ollikainen, jonka vuonna 2012 ilmestynyt esikoisteos Nälkävuosi palkittiin ruhtinaallisesti. Äskettäin ilmestyi Aki Ollikaisen toinen teos nimeltään Musta satu. Kirjan on kustantanut Siltala. Vuonna 1973 syntynyt Ollikainen työskenteli pitkään Kolarissa paikallislehden toimittajana. Uusimman teoksensa hän on kirjoittanut Sammatissa, missä hän asui Eeva Joenpellon kotitalossa. Se annetaan määräajaksi nuorien kirjailijoiden käyttöön.

Menneisyyden ote...

Mustan sadun kehyskertomuksen kertoo kirjailijaksi aikova mies, jolta on perhe hajonnut. Vaimo on lähtenyt lapsen kanssa, kun ei jaksanut katsoa saamatonta miestään, joka sortuu vieraisiin naisiin. Mies hakee eronsa syitä aluksi vaimosta mutta vajoaa pian oman menneisyytensä muisteluun. Sieltä löytyykin kosolti aiheita epäonnistumiseen. Pojan isä kuolee nuorena sydänkohtaukseen ja poika joutuu palaamaan kotoa lähteneen alkoholisoituneen äidin hoiviin. Eivätkä koettelemukset ulotu vain edeltävään sukupolveen vaan vielä kauemmas. Epäonnisen menneisyyden ote on kova ja sitä vastaan joutuu tappelemaan tosissaan. Menneisyyden aaveet on myös kohdattava silmästä silmään, jos elämästä aikoo selvitä kunnialla.

Mustan sadun toisessa tarinassa, joka on kirjoitettu kursiivilla, ollaan 1930-luvun alun Helsingissä. Kieltolaki on voimassa ja pirtua on runsaasti tarjolla. Pirtun salakaupan avulla rikastuvat ne, jotka rahoittavat pirtukauppaa ja toimivat taustalla näkymättömissä. Varsinaiset trokarit, jotka pirtukauppaa kulmilla tekevät, saavat vain pikkurahoja. He ovat lisäksi koko ajan vaarassa jäädä poliisin haaviin. Heino-niminen trokari vetää kuitenkin välistä ja piilottaa ison pirtulastin Tattarisuolle. Sieltä hän uskoo voivansa vähitellen myydä pirtun omaan piikkiin ja rikastua.

Tattarisuolla on muitakin kulkijoita. Huono aika saa ihmiset uskomaan ihmeisiin. Noita-Kallio harjoittaa Tattarisuolla mystisiä menojaan. Niihin tarvitaan osia ihmisruumiista, joita on helppo käydä hakemassa läheiseltä Malmin hautausmaalta köyhien ihmisten linjahaudoista. Ruumiinosat kuitenkin löytyvät Tattarisuon lähteestä ja siitä nousee iso kohu. Lehden kirjoittavat ja ihmiset kauhistelevat. Seutu kuhisee poliiseja, lehtimiehiä ja uteliaita ihmisiä. Heinon suunnitelmat paljastuvat, eikä ihmishengen arvo ole silloin kovin korkea pirtumiesten keskuudessa.

...ei irrota unohtamalla.

Aki Ollikaisen Musta satu on monessa aikatasossa etenevä tarina, jonka kaikki osaset eivät aivan loksahda kohdalleen. Moni kysymys jää vaivaamaan lukijaa. Siitä huolimatta Ollikainen pitää kerrontansa kasassa. Hän osaa mielestäni kertoa uskottavasti ihmisen mielenliikkeistä ja kuvittelun voimasta. Jonkinlaisena Mustan sadun opetuksena on mielestäni se, ettei menneisyyden haamuja kannata piilottaa mielen pohjalle vaan ne täytyy kaivaa esille ja käsitellä. Pelkkä autuas unohtaminen ei riitä. Muuten menneisyyden haamut heittävät tumman varjonsa ihmisen elämään vielä monta sukupolvea myöhemminkin.

Kesälomien takia aluelähetysten määrää supistetaan ja Pikkaraisen kirjakammikin jää kesätauolle. Seuraavan kerran tapaamme elokuun puolivälissä viikolla 34.