Näkökulma: Näin kaupunkilaisnainen hurahti viimein Päätaloon

Kalle Päätalon tuotanto on tiiliskiviä toisensa jälkeen. Miksi puuduttavan pikkutarkat ihmismielen ja luonnon kuvaukset vievät mennessään? Yle Oulun toimittaja Kati Teirikko pohtii, miten joutui Päätalon imuun. Päätaloviikkoa vietetään Taivalkoskella 5. heinäkuuta saakka.

kulttuuri
Kati Teirikko lukee Kalle Päätalon kirjaa Liekkejä Laulumailla
Yle

Lapsuuden muistoissa Koillismaalla asuvien sukulaisten kirjahyllyissä oli perinteisten viirien ja palkintopokaalien lisäksi metrikaupalla valkeaselkäisiä kirjoja, joiden selässä luki saman kirjailijan nimi. Kalle Päätalo kirjoitti joka vuosi uuden kirjan omaelämäkerrallista Iijoki –sarjaansa ja joka joulu monisataasivuinen tiiliskivi ilmestyi lahjapaketista.

Lukemisen jasuomalaisen kirjallisuuden ystävänä yritin aloittaa Päätalo-urakkaani- päätalomaisestiurkkoani- ensimmäistä kertaa parikymppisenä, mutta hanke kaatui heti alkumetreillä: kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja jatkuvat yksityiskohtaiset luonnon- ja työnteon kuvaukset puuduttivat. Eihän tässä tapahdu mitään, tuskailin.

Kalle Päätalon kirjoja hyllyssä.
Päätalon tuotanto riittää täyttämään monta hyllymetriä.Kati Teirikko / Yle

Valkoiset kannet pysyivät kiinni vuosia, mutta muutama vuosi sitten yritin uskaliaasti uudelleen. Ja niin kävi, että Päätalo imaisi mennessään. Onpa hienoa, yksityiskohtaista luonnon– ja työnteon kuvausta, ajattelin.

Aika olikypsä. Jos neljänkymmenen ikävuoden tienoilla ihminen on kliseisesti risteyskohdassa, jossa päätetään, katsoakouudella tavalla eteenpäin vai kääntääkö katseensa menneisyyteen, nostalgikkona katseeni kääntyi mieluummin taaksepäin.

Jos neljänkymmenen ikävuoden tienoilla ihminen on kliseisesti risteyskohdassa, jossa päätetään, katsoako uudella tavalla eteenpäin vai kääntääkö katseensa menneisyyteen, nostalgikkona katseeni kääntyi mieluummin taaksepäin.

*Päätalon suosiota *on selitetty juuri halulla palata menneeseen aikaan, siihen suomalaisuuteen (mitä se lienekään), jota ei enää ole olemassa ja jota ei koskaan enää tule. Noin 17 000-sivuinen Iijoki-sarja lieneekin melko autenttinen ja ainutlaatuinen kurkistus historiaan. Se kuvaa aikaa, jolloin ihmiset pitivät toisistaan huolta köyhyyden ja kurjuudenkin keskellä.

Henkilöhahmojen suunpieksennässä on jotakin tuttua: vaikka olenkin kotoisin merimaista _(Oulusta), olen puoleksi _Kuusamon riippamunien jälkeläisiä ja kirjojen maisemat ja sananparret ovat osin tuttuja. Vielä nytkin ikääntyneempien puheenparressa Koillismaalla vilahtelee silloin tällöin samoja sanoja kuin Päätalon teksteissä.

Mutta on tarinassa muutakin: se on kipeä ja kaunis kuvaus ihmisen sisäisestä kasvusta ja kipuilusta, ulkopuolisuuden tunteesta, huonosta itsetunnosta ja erityisesti häpeästä. Kaikki on paketoitu matkaksi, jota tehdään hersyvien henkilöhahmojen, rehevän kielenkäytön ja ennen kaikkea huumorin sävyttäminä.

Joskus, kunelämäni naisena tuntuu kääntyvän raskaaksi, mietin mustan huumorin sävyttämänä, että Kallen äidillä Riitulla oli monin verroin raskaampaa. Herkko-puolison mielisairaus, köyhyys, ruoankerjuureissut ja huoli lapsikatraasta painoivat tämän naisen harteita, mutta kaikesta selvittiin.

Joskus kun elämäni naisena tuntuu kääntyvän raskaaksi, mietin mustan huumorin sävyttämänä, että Kallen äidillä Riitulla oli monin verroin raskaampaa.

Tarina on vienyt mukanaan tuhansia ja tuhansia lukijoita. Tapasin Päätalon kotikylällä Jokijärvellämuutama päivä sitten äidin ja aikuisen tyttären, jotka tulevat Keski-Pohjanmaalta Jokijärvelle vuosi toisensa jälkeen. Äiti on lukenut Iijoki -sarjan 5-6 kertaa, tytär ”vasta” kolme kertaa. Kun he vierailivat noissa maisemissa ensimmäistä kertaa, he olisivat voineet suunnistaa kirjojen perusteella, sillä Päätalo oli kuvannut kohteet ja paikat kirjoissaan niin tarkasti. Yksi päivä on pyhitetty siihen, että naiset soutavat ympäri järveä ja käyvät kirjoissa kuvatuissa paikoissa.

Päätalo on puikahtanutmyös sosiaaliseen mediaan. Facebookissa on useita faniryhmiä, joissa puidaan kirjojen tapahtumia ja henkilöitä. Päätalon massiivisen tuotannon läpi kahlaamisesta on järjestetty lukuhaasteita ja perustettu blogeja. Nyt puhutaan uudesta lukijasukupolvesta. Heihin kuuluu myös Päätalon lapsenlapsi Vilja Päätalo, joka päätti ryhtyä luku-urakkaan ja bloggaa vaarinsa kirjoista Helsingin Sanomissa.

Päätalo-elokuva kuvattiin kesällä 2007 Taivalkoskella.
Kalle Päätalon kotitalo Kallioniemi Taivalkosken Jokijärvellä on monelle pyhiinvaelluspaikka.YLE / Ensio Karjalainen

Perinteinen Päätaloviikko vetää Taivalkoskelle joka kesä tuhansia kävijöitä. Toki uudessa Päätalo-nostatuksessa myös kustantaja Gummeruksella on näppinsä pelissä: se julkaisi syksyllä Iijoki-sarjan ensimmäisistä kirjoista uusintapainokset, minkä jälkeen Päätaloa on hehkutettu lehtien sivuilla.

Kalle Päätalon tuotanto on lähes neljäkymmentä romaania. Olen lukenut Koillismaa-sarjan viisi kirjaa ja järkälemäisestä 26-osaisesta Iijoki –sarjasta on meneillään kymmenes teos, sotakirja Liekkejä Laulumailla. Jo nyt mietityttää, mitä luen sitten kun urakka on päätöksessään.

*Iijoki-sarjan *ensimmäinen kirja Huonemiehen poika alkaa pitkällä kuvauksella siitä, miten lohi nousee Iijoessa. Alkulehdillä kuvataan myös, miten Kalle Päätalon isän ja äidin, Herkon ja Riitun, yhteinen taival alkoi. Tästä alkoi myös yhden ihmisen, koillismaalaisen metsätyömiehen, rakennusmestarin ja kirjailijan polveileva kasvutarina.

Seitsemän kuukautta aikaisemmin kuin ensimmäisen maailmansodan virittäneet Sarajevon laukaukset ammuttiin, löivät jokijärveläinen metsätyömies Lauri Herman Päätalo ja palkollinen Riitta-Stiina Neulikko hyntteensä yhteen. Eikä maallisesta tavarasta kasaantunut isoa nyytyä. Sen verran ketineitä molemmilla, etteivät juuri häpeiltävät paikat vilkkuneet.

(Huonemiehen poika, Gummerus. s. 10, 2000)