Näkökulma: Miksi Helsingissä ei saa ruokaa kesäiltana?

Helsinki esittäytyy maailmalla ruokakulttuurin mekkana. Miksi sitten Helsingin illassa jää ruoatta, pohtii toimittaja Outi Pukkila.

ruoat
Ruokailuvälineitä ja viinilasin varjo pöydällä.
Creatas

Oli keskiviikko ja tämän kesän ensimmäinen lämmin ja aurinkoinen ilta. Sopiva ilta käydä Suomenlinnan kesäteatterissa. Eväinä oli pussillinen herneitä ja rasiallinen kotimaisia mansikoita. Kassissa varmuuden vuoksi villa- ja sadetakit. Eväät riittivät niukin naukin laivamatkaksi, lisävaatteita ei tarvittu.

Paluumatkalla mantereelle ilta-aurinko lämmitti ja hento tuulenvire hiveli poskia. Lokit kirkuivat. Entinen kotikaupunkini Helsinki tarjosi parastaan.

Kello kävi puolta yhtätoista ja nälkä yllätti. Pieni iltapala aurinkoisella terassilla keski- tai eteläeurooppalaiseen tyyliin juhlistaisi mukavasti teatteri-iltaa. Silmissä siinsi kuvitelma herkullisesta, periranskalaisesta klassikosta, entrecôtesta perunoiden ja vihreän salaatin kera.

Puoli yhdentoista tietämissä alkoi ravintolan etsintä. Aloitimme toiveikkaina Kauppatorilta. Kurkistus ensimmäiselle terassille toi pettymyksen, samoin toiselle ja kolmannelle. Ravintolahenkilökunta putsasi pöytiä, keräsi tuoleja kasaan ja ilmoitti: Keittiömme on mennyt kiinni.

Pohjoisesplanadi jäi taakse ja käännyimme toiveikkaina Fabianinkadulle. Sama meno jatkui sielläkin. Käännyimme Aleksanterinkadulle. Ison pubin sisäpihalta kuului remakka ilonpito, mutta ruokaa ei näkynyt mailla, ei halmeilla.

Mikonkadun kulmauksessa istui tylsistyneenä toimeton hodarikauppias.

Taivallus jatkui jo lähes toivottomana Aleksilta Keskuskadulle. Siellä yhdessä ravintolassa oli tarjolla oliiveja, toisessa ei niin houkuttelevaa ruokaa tolkuttoman pitkän odotusajan kera.

Askel painoi ja mielikuva ranskalaisherkusta alkoi kaikota. Kaivokadulla mieleen nousi jo kotijääkaapin sisältö. Viimeisetkin toivonkipinät sammuivat Mannerheimintien ja linja-autoaseman välisellä taipaleella.

*Mieleeni tulvahti *muisto ensimmäiseltä Pariisin-matkaltani. Iltakymmenen aikaan iski silloinkin nälkä. Parahiksi kulman takaa löytyi ravintola, jossa henkilökunta putsasi pöytiä ja keräsi tuoleja kasaan. Kysymykseen ruoasta vastaus oli ilahduttava: Totta kai, madame, me tarjoamme ruokaa. Olemme auki niin kauan kuin asiakkaita riittää.

Milloin meillä on näin?