Pari ihmistä norkoilee pikkubussin ovensuussa, ja auton perukoilla pöydän ympärillä kansanmuusikko Taito Hoffrénin kaverina on aikuisia ja värityskirjojen parissa puuhastelevia lapsia. Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla runolaulubussi tuntuu onnistuvan tavoitteessaan, matalan kynnyksen kohtaamisissa.
– Ihmiset kysyvät aika erilaisia asioita, toiset väittelevät Kalevalan todenperäisyydestä, toiset ovat kiinnostuneita sävelmistä, joidenkin kanssa laulamme vuorolaulua tai sitten minä esitän heille runolaulua, Hoffrén kertoo.
Juminkeko-säätiön Arhippa astuu autoon -kiertue juhlistaa Kalevalan 180-vuotisjuhlaa. Runolaulua esittävä ja opettava Taito Hoffrén päivystää kesätapahtumissa ja vastaa ihmisten kysymyksiin runolaulusta ja Kalevalasta.
– Toiset käyvät katsomassa ihan vaan muutaman minuutin, että onpas hieno vanha auto. Toiset istuvat tunnin tai kaksi laulamassa minun kanssani. Monella on Kalevalaan aika ristiriitainen suhde ja sitä voi pikkuisen yrittää purkaa tällaisessa nopeassa hoidossa.
Kiertueen kalenterissa on vielä tilaa ja Hoffrén kertoo ottavansa mielellään uusia etappeja ohjelmaansa.
Kitaranrämistelystä kansanrunouteen
Kansanmusiikin ja -perinteen monitoimimies Taito Hoffrén havahtui itse kansanperinteen kauneuteen parikymppisenä.
– Silloin vielä kitara polvissa rämistelin menemään. Aiemmin en olisi voinut uskoa, että kansanrunous voisi olla niin kiinnostavaa. Yhtäkkiä tajusin, että Kalevala on vain yksi näkemys kansanrunoudesta ja taustalla on miljoonia säkeitä laulua joka aiheesta. Kirjallinen tuntu Kalevalasta hävisi.
Yhtäkkiä tajusin, että Kalevala on vain yksi näkemys kansanrunoudesta ja taustalla on miljoonia säkeitä laulua.
Taito Hoffrén
Hoffrén kertoo huomanneensa, että varsinkin vanhemmalle yleisölle Kalevala on kirjana varsin raskas. Bussiklinikallaan hän haluaakin tuoda esiin laulettua perinnettä ja sitä, että runolaulu on aina laulajansa näköistä: aiheita voi poimia niin tästä hetkestä kuin maailman tilanteestakin.
– Usein runolaulussa käsitellään varsin vakavia aiheita, kuten mistä olemme tulleet ja mihin olemme menossa. Mutta kyllä se taipuu ihan joka asiaan.
Runolaulu osana arkea
Runolaulun äidinmaidossaan saaneet osaajat ovat enää harvassa, ja perinne on väistämättä muuttanut muotoaan.
– Runolaulu eli silloin, kun kulttuuri oli muistinvaraista. Se oli arjen tunteiden tulkki ja vauvasta vaariin osattua perinnettä, ei kenenkään erityisoikeus. Nyt runolaulusta on tullut taidetta toisella tavalla, eivätkä kuulijat enää elä siinä kulttuurissa. Enemmän siinä katsotaan tirkistysluukusta historiaan.
Nyt runolaulusta on tullut taidetta toisella tavalla, eivätkä kuulijat enää elä siinä kulttuurissa.
Taito Hoffrén
Hoffrén kuitenkin iloitsee siitä, että uusi laulajapolvi on innostunut lauluperinteestä ja kursseilla käy hyvin osallistujia. Bussikiertueellaan hän haluaa tuoda runolaulua takaisin ihmisten arkeen.
– Tuolla juodaan kaffia ja lauletaan ja lapsia pyörii siinä ympärillä. Samalla voi jutella runolaulusta ja Kalevalasta.
Uskaltautuvatko kävijät itsekin laulamaan?
– Se vähän vaihtelee. Toiset haluavat kuulla ja jotkut laulavat ihan suoraan vuorolaulua. Täällä oli esimerkiksi vietnamilainen ryhmä. Ei meillä ollut yhteistä kieltä, mutta siinä he lauloivat vuorolaulua kanssani ihan tyytyväisenä.