Nuori nainen omisti elämänsä murteelle – kirjasi tuhansia sanoja yksitellen pienille paperilapuille

Sanakirjasäätiö keräsi talteen kymmeniätuhansia häviämässä olleita murresanoja pääosin 1920–30-luvuilla. Katoamassa ollutta kulttuuria taltioitiin murresanastoihin ja -sanakirjoihin, joista yksi kattavimmista on Aino Vallin kirjoittama kirja Iitin murteesta.

Kotimaa
Aino Valli 1920-luvulla.
Pertti Iiskolan arkisto

Iitin ja Kouvolan Jaalan alueilla puhuttu murre on yksi Suomen tarkimmin taltioiduista pitäjämurteista. Iittiläisyntyinen Aino Valli os. Oksanen keräsi ja taltioi yli 40 000 murresanaa vuosina 1924–30.

Murresanakirjan kirjoittamisesta muodostui Vallille elämäntyö, jota hän jatkoi kuolemaansa saakka. Lähes 5 000-sivuinen _Iitin ja Jaalan etymologis-kansantieteellisen sana- ja perinnekirj_a julkaistiin vuonna 1989.

– Se on aika poikkeuksellinen, koska se on niin laaja. Muita pitäjänsanastoja on toki kerätty, mutta tämä on ainoa, joka on painatettu, sanoo eläkkeellä oleva historian opettaja ja rehtori Aimo Mäkelä.

Mäkelän aloitteesta Aino Vallin elämästä ja työstä on tehty kirja. Iitin Kotiseutuyhdistys ry julkaisi _Lählätti min tänne Iittih - iittiläistä elämänmenoa Aino Vallin kuvaamana _-teoksenkesäkuussa.

Polkupyörä, kamera ja kynä

Murresanastojen kerääminen ja sanakirjat olivat osa suomalaiskansallista projektia. Ajatus sai alkunsa Kotikielen Seurassa 1870-luvulla. Vuonna 1924 perustettu Sanakirjasäätiö sementoi rahoituksen häviämässä olleiden pitäjäsanastojen taltiomiselle.

Vasta 22-vuotias Aino aloitti työnsä Sanakirjasäätiölle Iitissä vuonna 1924. Työvälineinä hänellä olivat polkupyörä, kamera, kynä ja niin sanotut sanaliput, joille hän kirjasi jokaisen yksittäisen murresanan selityksineen.

– Parhaat tulokset saatiin, kun sanastettava ihminen teki töitä. Silloin tämä käytti parasta ja luonnollisinta kieltä, sanoo Aino Valli -kirjan graafisesta suunnittelusta ja toteutuksesta vastannut Lasse Tolvanen.

Aino Vallilla oli palava halu löytää mahdollisimman aitoa puhetta. Niinpä hän eli ja asui haastateltaviensa luona ja osallistui tapahtumiin, kuten häihin, hautajaisiin ja ristiäisiin.

Kuuden vuoden aikana sanalippuja kertyi runsaat 43 000. Alkuperäiset on taltioitu Suomen murteiden sana-arkistoon.

Velvollisuudesta

1930-luvulla Valli avioitui myöhemmin Helsingin yliopistossa apulaisprofessorin virkaa hoitaneen Erkki Vallin kanssa. Seuraavat vuosikymmenet Valli toimi kutsumusammatissaan opettajana mm. Viipurissa, Kouvolassa ja Helsingissä.

Ajatus sanakirjan kirjoittamisesta syntyi vuonna 1958, tosin ei Vallin itsensä toimesta.

– Hän koki olevansa velvollinen. Valli oli saanut koulutuksen ja pystyi näin toimimaan opettajan virassa. Hän koki, että hän on velkaa yhteiskunnalle ja kotiseudulleen. Hän oli paneutunut, ei se pakkomielle ollut, mutta siinä oli työn loppuun saattamisen tarve, sanoo Aimo Mäkelä.

Päästyään eläkkeelle 1960-luvun lopulla Valli ryhtyi päätoimisesti kirjoittamaan sanakirjaa. Työ tapahtui käsin vahakantisiin vihkoihin.

Valli suojeli käsikirjoituksia tarkasti, sillä niistä ei ollut kopioita. Esimerkiksi ukkosella hän pelkäsi tulipaloa niin, että kätki käsikirjoitukset leivinuunin sisälle turvaan.

– Sanakirjaan hän liitti myös sanan etymologisen eli vertailevan osuuden. Hän teki vertailua viroon, karjalaan ja vepsään, mitä näissä sanakirjoissa ei yleensä ole tehty, valaisee Mäkelä sanakirjatyötä.

Julkaisu

Iitin murteen sanakirja ei ollut ainoa vanhoista pitäjänsanastoista tehty. R. E. Nirvin 1930-luvulla keräämästä aineistosta laadittiin Kiihtelysvaaran murteen sanakirja.

Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö teetti sanakirjaksi myös Lemin murteesta kerätyn aineiston. Myös Nurmon murteen sanastosta on laadittu sanakirjan käsikirjoitus. Ainuttakaan näistä ei kuitenkaan koskaan julkaistu.

– Aino Valli lahjoitti osan omaisuudestaan iittiläisen kulttuurityön hyväksi. Näin hän varmisti sanakirjan valmistumisen, kertoo Mäkelä.

Aino Valli kuoli syksyllä 1987. Hänen kuolemaansa asti työstämä murresanakirja julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin.

– Valli ajatteli, että kulttuurin avulla pystytään edistämään suomalaista identiteettiä ja kansankulttuuria nimenomaan suomen kielen kautta, tiivistää Aimo Mäkelä.