Näkökulma: Miksi aikuinen ennemmin potkii kuin jonottaa?

Suomalainen osaa jonottaa ilmaisia ämpäreitä. Silti suuresta väkijoukosta löytyy aina joku, jonka pitää päästä jonon ohi keinolla millä hyvänsä – vaikka potkimalla, kirjoittaa toimittaja Sarita Blomqvist.

aikuiset
Sarita Blomqvist.

On aamuyö Porissa. Eikä mikä tahansa yö, vaan jazz-yö. Taavi-sillalle pakkautuu kymmeniä juhlijoita. Kyseessä on kapea ponttonisilta, joka kulkee Kokemäenjoen yli Kirjurinluodolta Etelärannalle. Kylki kylkeen ahtautuneet ihmiset ähisevät, puhisevat ja tönivät eteenpäin päästäkseen Jazz-kadulle.

Naisporukka lähtee ohittamaan jonottajia.

"Anteeksi, mutta tässä on jono ja olemme sillalla", huomautan porukalle.

Yksi naisista potkaisee minua jalkaan ja nauraa. Jään tuijottamaan hämmästyneenä. Porukka jatkaa ihmisten työntämistä pois tieltään.

Kun tuhatpäinen joukko ihmisiä kokontuu yhdelle luodolle, jonoja syntyy väkisinkin. Se on yhtä vääjäämätöntä kuin luonnonlait.

Sekin on lähes vääjäämätöntä, että joukkoon mahtuu joku, jonka maailmankuvaan niinkin yksinkertainen toimitus kuin jonottaminen ei mahdu. Mutta miksi? Missä vaiheessa aikuiset ihmiset unohtavat miten omaa vuoroa odotetaan?

Jonottaminen on niin yksinkertainen toimitus, että taaperokin oppii sen. Moni vanhempi opettaa lapsensa jo varhain odottamaan vuoroaan. Teemme niin, koska se on a) hyvää käytöstä ja b) käytännölllinen tapa, joka takaa turvallisuuden monissa muissakin tilanteissa kuin aamuneljältä nakkikiskalla.

Olen vakuuttunut siitä, että kukaan aikuinen ei vain unohda käytöstapoja. Huono käytös on oma valinta oli veressä kuinka monta promillea hyvänsä. Aikuisten on kuitenkin yhtä tärkeää osata odottaa vuoroaan kuin lastenkin.

Ensinnäkin siitä syystä, että oman vuoron odottaminen on kunnianosoitus kanssaihmisiä kohtaan: kiltin jonottajan on lupa odottaa vastaavanlaista käytöstä muiltakin.

Toinen syy on se, että jossain vaiheessa tulee vastaan ihminen, joka ei tyydy vain pällistelemään hämmästyneenä, vaan maksaa potut pottuina. Kapealla sillalla se olisi hengenvaarallista.

Saattaa tuntua siltä, että kolumnisti kitisee lillukanvarsista, mutta ohittaminen voi suurella todennäköisyydellä olla viimeinen tekosi. Se voi myös koitua viattomien jonottajien kohtaloksi. Monessa vaaratilanteessa olen katunut, ettei autoni kyljessä lue: Mieti miten ohitat, tämän auton kyydissä on lapsi.

Jonojen ohi paahtaminen on hengenvaarallista nimenomaan liikenteessä. Autoileva ohittaja joutuu yleensä painamaan kaasujalan pohjaan asti. Ylinopeus on jopa joka kolmannen kuolonkolarin taustalla.

Mikä sitten on se palkinto, jonka riskin ottamisesta saa?

Todennäköisesti vain takaraivossa raksuttava: "Jes! Minä tein sen. Olenpa kova tyyppi". Kuinka monta kertaa onkaan käynyt niin, että autoilija paahtaa ohi ja seuraavissa valoissa odotatte vihreää rinnakkain?

Toisinaan palkkio on huomattavasti karvaampi.

Joitain vuosia sitten ajoin pitkin Pohjanmaata kohti Turkua. Ohitseni porhalsi kolme autoa, jotka minut ohitettuaan ohittelivat toisiaan vuorotellen. Omassa lasissa vilkkui satanen: ohittajilla ylinopeutta 20–40 kilometriä tunnissa.

Kolmikko painui horisonttiin.

Pitkän tovin kuluttua saavutin ohittajat: kaikki siistissä rivissä pientareella tutkaavan poliisin hellässä huomassa.

Jono ei ole haaste, este tai kilpailu, joka pitää voittaa. Se on sopimus siitä, että kaikki pääsevät perille vuorollaan todennäköisesti vieläpä ilman itkua ja hampaidenkiristystä.

Sovitaanko, että kun seuraavan kerran asetut jonon perälle, odotat kiltististi omaa vuoroasi niin kuin hyvin kasvatetun aikuisen kuuluu? Lupaan tehdä saman. Ja jos sinulla on oikeasti kova hätä, pääset kyllä ohi.