Näkökulma: Maahanmuuttaja tarjoaa paikkaa pöydässään – otatko vai jätätkö?

Kodin huonekaluihin on ripustettu lappuja: kello, vaatekaappi, hylly, pakastin. Syyrialaisperheen rakkaus Suomeen ja sen kieleen on syttynyt, mutta säilyykö se maassa, joka ei rakasta heitä? Toivon, että tässä olisi kupla, joka ei puhkea, kirjoittaa Yle Turun toimittaja Sarita Blomqvist.

Näkökulmat
Sarita Blomqvist.

Viime syksynä kuulin, että naapurikaupunkiin on tulossa pakolaisperheitä Syyriasta. Yhden perheen aikuiset olivat samanikäisiä kuin minä ja mieheni. Heillä oli tyttäremme ikäinen poika. Ihan kuin meidän perhe! Soitin pakolaisohjaajalle ja kerroin, että haluaisimme tutustua heihin.

”Mitä sinä nyt taas olet mennyt tekemään. Eihän meillä ole edes yhteistä kieltä. Miten me puhumme?”, sanoi mieheni lyhyesti lainattuna. Osasin muutaman kohteliaisuuden arabiaksi. Ajattelin, että sanakirja hoitaa loput. Kyllä me osaamme – supliikkeja ihmisiä kun ollaan.

Tapasimme ensimmäistä kertaa isoissa juhlissa, joissa kaikki ystäväperheet ja juuri kaupunkiin saapuneet syyrialaiset esittäytyivät. Lehahdin punaiseksi, kun sain aplodit parista yksinkertaisesta arabiankielisestä lauseesta, jotka olin harjoitellut etukäteen. Vielä enemmän hämmästyin, kun 10-vuotias poika tuli ottamaan kiukuttelevan taaperon sylistäni ja lähti tämän kanssa leikkimään.

Saimme tulkin avustuksella sovittua tapaamisen uusien ystäviemme kanssa.

Jos vaadimme muita luopumaan kulttuuristaan, millä ihmeellä kuvittelemme säilyttävämme omamme?

Sarita Blomqvist

Olin niin jännittynyt, että sydämeni yritti rintalastan läpi, kun soitimme ensimmäisen kerran ovikelloa. Kassiin oli pakattu lasten piirtotaulu, pino arabian oppituntien muistiinpanoja, oppikirja ja vihko. Tulkki ei pääsisi paikalle.

Kerrostalokolmio oli vaatimaton, mutta viihtyisä. Perheen äiti oli nuori ja värjännyt hiuksensa vaaleiksi – oltiinhan sitä nyt Suomessa. Isän sisko asui toisessa makuuhuoneessa. Kolmestaan tavasimme puhdistusaineiden etikettejä ja koitimme selvittää, mitä mihinkin käytetään. Isät selvittivät toistensa ammatteja. Katselimme parin hääkuvia. Kommunikoimme eleillä, käännösohjelman avulla ja piirtämällä. Sana kerrallaan.

Uudet ystävämme eivät olleet uskoa, että minä ja mieheni emme ole naimisissa. Selitykseksi riitti kuitenkin se, että Suomessa se on ihan ok. Olankohautus ja jatkoimme piirtämistä ja viittomista.

Jo ensimmäisessä tapaamisessa saimme tietää, ketkä sukulaisista olivat joutuneet vangeiksi tai kuolleet Syyriassa. Näin kuvan isöäidistä, joka joutuisi elämään tuhansien kilometrien päässä tyttärenpojastaan. Esittelimme omia sukulaisiamme. Hämmästelimme perhekokojen valtavaa eroa. Sitten taas naurettiin hermostuneesti, pudisteltiin päitä ja piilouduttiin kahvikuppien taakse.

Lapsia kulttuurierot eivät kiinnostaneet. Yhteys syntyi välittömästi. Kun lähdimme, parku oli kova. Älkää menkö! Sama toistuu joka kerta.

Me aikuiset puolestamme huokaisemme helpotuksesta joka kerta, kun kyläilystä selvitään kunnialla. Autossa käydään lähes joka kerta läpi sama virsi: ”Huh, kyllä tästä taas selvittiin. Voi kun he oppisivat pian suomea”.

Viittominen, sen ymmärtäminen, sanojen hakeminen ja sen pohtiminen, mitenköhän nyt pitäisi käyttäytyä, että on kohtelias, on yllättävän raskasta.

Perhe on ollut Suomessa kohta vuoden. Äiti käy päivittäin kielikurssilla useiden kilometrien päässä kodistaan. Isä pääsee kielikurssille vasta elokuussa. Poika oppii suomea päiväkodissa.

Lapsia kulttuurierot eivät kiinnostaneet. Yhteys syntyi välittömästi.

Sarita Blomqvist

Kodin huonekaluihin on ripustettu lappuja: kello, vaatekaappi, hylly, pakastin… Yhä uudestaan meille hoetaan sitä, mitä kaikkea hyvää Suomessa on. ”Syyria nyt huono. Suomi hyvä, Suomi turvallinen.” Rakkaus Suomeen on syttynyt, mutta säilyykö se maassa, joka ei rakasta pakolaisia tai muitakaan maahanmuuttajia?

Toistaiseksi lohduttaudun sillä, että he eivät vielä ymmärrä, mitä kaikkea pakolaisista puhutaan. Viha vierasta kohtaan on täällä hienovaraisempaa kuin Syyriassa, mutta se on olemassa eikä se tyydy kytemään pinnan alla.

Riippumatta siitä, paljonko on kärsinyt ja kenen vika se on, jokaisella ihmisellä on oikeus säilyttää omaa kulttuuriperintöään: tapoja, ruokaa, kieltä, pukeutumista.

Pidämme itsestäänselvyytenä sitä, että meillä on oikeudet toteuttaa omaa kulttuuriamme. Odotamme, että muut omaksuvat meidän kulttuurimme, koska maassa nyt vaan pitää olla maan tavalla. Emme edes vaivaudu keksimään parempia selityksiä.

On ymmärrettävää, että erilaisuus, muutos ja epävarmuus pelottavat ja ahdistavat. Mutta muilta ei voi vaatia sellaista, mihin ei olisi itse valmis. Jos vaadimme muita luopumaan kulttuuristaan, millä ihmeellä kuvittelemme säilyttävämme omamme?