Liikennepsykologi: Rattiraivo on Suomessa harvinaista

Läheltä piti -tilanteita, turhan täpäriä, näpäytykseksi tarkoitettuja ohitteluja ja kansainvälisiä käsimerkkejä piisaa Suomen teillä ja kaupunkien kaduilla. Liikennepsykologian professori Heikki Summala painottaa kuitenkin, että ratin takaa tullaan harvoin nyrkit pystyssä. Vielä harvemmin ajetaan tieten tahtoen ketään päin.

Kotimaa
Pyöräilijä liikenteessä.
Riikka Pennanen / Yle

Kun pyöräilijä ilmestyy auton eteen, jalankulkija pyöräilijän eteen, tai hissun kissun paarustava löntystelijä hölkkääjän tielle, alkaa nopeampaa ärsyttää. Me emme kerta kaikkiaan pidä siitä, että joku muu määrää vauhdin, koska olemme oppineet liikenteen soljuvan tietyllä tavalla.

Turhautuminen tulee vastaan, kun oman kulkemisen tielle tulee jotain, joka estää normaaliksi koetun etenemisen, selittää Helsingin yliopiston liikennepsykologian professori Heikki Summala. Se voi olla hidas auto, tilaa vievä pyöräilijä, lastenvaunujen ja taaperoiden kanssa kevyen liikenteen väylällä arvaamattomasti liikehtivä perhekunta. Ohi pyrkiminen on aivan normaalia, selvittää Summala. Sitten, jos pään sisällä itsellä on aina enemmän tai vähemmän etuajo-oikeus, on seurauksena ärsyyntymistä, eripuraa ja vaarallisia tilanteita liikenteessä.

– Sekä autoilijat että pyöräilijät ovat haluttomia esimerkiksi jalankulkijoiden takia pudottamaan nopeutta, painatellaan kovaa ohi. Se on voimakas kognitiivinen oppimisprosessi, jolla totutaan siihen, miten liikenne rullaa. Nopeuden ylläpito motivoi, ja kun se ei onnistu, harmittaa.

Ärsyyntymisestä on vielä pitkä matka aggressiiviseen käyttäytymiseen. Valtaosa autoilijoista esimerkiksi ajaa kuuliaisesti polkupyörän perässä, kunnes ohittaminen on turvallista. Toisilla taas palavat käämit jo siitä oletuksesta, että hitaampi kulkija saattaa kääntyä kohta eteen matamaan. Persoonallisuuksien ja temperamenttien erot ovat suuria, ja se tietenkin vaikuttaa myös reaktioihin liikenteessä.

– Aggressiivisuus on piirre, joka vaihtelee paljon populaatiossa; jotkut ovat kireämpiä kuin toiset ja se on ihan normaalia. Suurin osa ajattelee, että onpa harmillista, kun tässä pitää hidastella, varsinkin, jos on kiire. Suurimmalle osalle ei kuitenkaan tule aggressiivisia ajatuksia, joiden takia pitäisi osoittaa toiselle tiellä liikkujalle, että nyt sä olet väärässä paikassa. Ja raivostumisessakin on eroja, toinen raivostuu enemmän kuin toinen.

Varsinainen rattiraivo ja tahallinen vahingonteko ovat asioita, joita ei ole Suomessa juuri nähty, painottaa Summala. Sen sijaan näpäyttäminen, vaarallisestikin, on melko tavallista. Haitaksi koettuun hitauteen reagoidaan esimerkiksi varsin täpärällä ohittamisella.

– Sellainen voi olla myös omaksuttu tapa. Näissä tilanteissa yleensä kuljettaja kokee, että hänellä on homma hallinnassa, eikä mitään riskiä ole. Kiilatessakin lähtökohta on tavallisesti se, että ei tässä kolaria ajeta, vaan osoitetaan mielipide.

Liikennetavat opitaan liikenteessä

Kärttyisyys ja uhoaminen liikenteessä ovat monen mielestä lisääntymään päin. Mikä oikein on pielessä? Summalan mukaan ainakin liikennesuunnittelu, joka ei tee kaikille tilaa.

– Ei millään pahalla ketään kohtaan, mutta niin se vain on. Helsingissä on kokoojakatuja, joilla autoilijat ovat tottuneet ajamaan hyvää vauhtia. Kun on totuttu korkeisiin nopeuksiin, niin ei sinne helpolla mahdu hitaammat mukaan. Jo yksi pyörä saa aikaan häiriöitä. Myöskään kävelijät eivät ole tottuneet olemaan tarkkana pyöräliikenteen yhdistetyillä pyörä- ja kävelyteillä. Ei siellä saa kulkea ryhmissä, tai ajautua vahingossa ajatuksissaan pyöräilijöiden eteen.

Summala kaihoaa Hollannin ja Tanskan mallia meillekin. Näissä maissa katuverkoilla ajetaan enimmäkseen hitaasti, ja erikseen on sitten niitä katuja, joilla on hyvät pyörätiet. Helsingissäkin pääsee pyörällä mukavasti, turvallisesti ja nopeasti, mutta ei kaikkialla. Kun joutuu siirtymään pyörätieltä katuverkoille, tulee ristiriita. Summala ei usko, että autoilijat ovat kovin mieluusti jakamassa esimerkiksi Mannerheimintietä yhteiseen käyttöön.

– Helsinki on rakentanut pyörätieverkkoa ihan kunnioitettavasti, mutta pyöräilytarvetta on monen laista. Työmatkapyöräilyä pitäisi tukea, ja niillä matkoilla ajetaan hyvää vauhtia pitkiä matkoja. Silloin pyöräilijällä on ihan tismalleen sama ongelma kuin autoilijalla; ei ole mukavaa, kun joku jää hitailemaan.

Summala ei usko, että esimerkiksi autokoulussa asenteille voi tehdä ihmeitä, vaikka yrittää kannattaa. Isompi asia on se, että liikennemerkeillä hidastetaan vauhtia. Kun Helsinki pudotti monilla kaduilla nopeudet viidestäkymmenestä kolmeenkymmeneen ja neljäänkymmeneen, myös pyöräilyonnettomuuksien määrä putosi.

– Kun autoilijat saadaan ajamaan hitaammin suurella osalla katuverkkoa, se palvelee kaikkea kevyttä liikennettä ja jalankulkua. Sen lisäksi se palvelee yleistä turvallisuutta ja tekee elinympäristöstä miellyttävämmän. Opettaminen ilman ympäristöön puuttumista ei onnistu kovin helposti. Liikenne on kuitenkin se, missä tavat ja tottumukset opitaan.