Suomalaisen nimi on yleensä kopiota ja tuontitavaraa

Suurimmalla osalla suomalaisista on nimi, jonka alkuperä ei ole suomalainen vaan kristillinen. Sen sijaan satoja vuosia sitten suomalaisten etunimet muodostettiin palasista, joista koottiin nimiä kuten Ihalempi, Hyväpäivä ja Hyvämieli. Kristilliset nimet ovat kuitenkin joutuneet antamaan tilaa viime vuosina ja vuosikymmeninä, kun uusia nimiä on keksitty itse.

Kotimaa
Lapsen sormi piirtää hiekkaan kuvioita.
Pasi Takkunen / Yle

Kun kristinusko tuli Suomeen 1100-luvulta alkaen, vanhat etunimet pyyhkiytyivät lähes pois. Tilalle tulivat kristinuskoon tavalla tai toisella liittyvät nimet. Useimmat Suomessa nykyään käytetyt nimet ovat sellaisia.

Ennen Liisoja, Matteja, Kerttuja, Antteja ja Juhia meillä oli aivan erilaisia nimiä, kertoo nimistöntutkija Terhi Ainiala Helsingin yliopistosta.

Esikristilliset nimet luultavasti koostuivat palasista, joita yhdisteltiin. Palasia olivat muun muassa Hyvä, Ilma, Mieli, Päivä, Ano, Lempi ja Iha.

– Niistä muodostettiin esimerkiksi Hyvämieli, Hyväpäivä ja Ihalempi. Tai perään laitettiin johtimia, jolloin syntyi Mielikkä, Toivottu ja Hyväri.

Siitä ei ole tietoa, oliko osa nimistä varattu erikseen tytöille ja osa pojille.

Näitä nimiä on ei juuri ole enää käytössä. Sukunimiin on kuitenkin jäänyt niistä jälkiä: esimerkiksi sukunimet Mielikäinen ja Hyvärinen vaikuttavat olevan peräisin vanhoista etunimistä.

Nimiä poimittiin Kalevalasta ja keksittiin itse

Vanhoja nimiä herätettiin jossain määrin eloon 1800-luvun kansallismielisyyden aallossa.

Silloin nimiä kaiveltiin muun muassa Kalevalasta. Sieltä löytyivät muun muassa Jouko, Väinö, Seppo ja Ilmari.

Ilmari vastaa hyvin esikristillisen nimen perusmuottia: -ri-pääte on lisätty nimiainekseen Ilma.

Kalevalasta on kuitenkin otettu nimiä myös soveltaen. Esimerkiksi Terhi on peräisin Kalevalassa esiintyvästä terhenneidosta.

Kansallismielisyyden aikaan myös kehiteltiin täysin uusia suomalaisia nimiä kuten Tyyne, Rauha, Voitto ja Taisto, Ainiala luettelee.

Vanhemmat ovat monesti aika luovia.

Terhi Ainiala

1800-luvulle saakka muutama nimi riitti

Nimien tarve oli kasvanut 1800-luvun loppupuolella. Silloin Suomessa yleistyi Ruotsin malli, jossa lapselle annettiin kaksi etunimeä.

Tavallinen tapa 1800-luvulle saakka oli käyttää vain yhtä nimeä, joka sekin kulki usein suvussa.

– Nimivalikoima oli aika pieni, koska ei tarvittu paljoa nimiä, Ainiala sanoo.

Kaksinimisyyden lisäksi Ruotsista on aikojen saatossa lainattu myös nimiä. Monet kristillisistä nimistä ovat tulleet suomeen ruotsin kielen kautta, muun muassa Johannes ja Anna. Ruotsista on kuitenkin sopeutettu myös ruotsinkielisiä nimiä kuten Kaarlo ja Kaarle.

Ruotsin lisäksi nimiä on otettu myös Venäjältä: sieltä ovat tulleet Aleksantereiden ja Olgien nimet.

Uusia suomalaisia nimiä: Raparperi ja Lumiella

Nykyään nimiä voidaan lainata pitempien maantieteellisten etäisyyksien takaa, melkein mistä vain.

Nimien keksiminen ei sekään ole taakse jäänyt ilmiö, päinvastoin. Uusia nimiä tulee käyttöön tai yleistyy jatkuvasti. Viime vuosina lapsia on nimetty muun muassa Raparperiksi ja Lumiellaksi.

Pyryt ja Tuiskut ovat usein ehtineet jo aikuisiksi, suurin osa Havuista, Sisuista ja Lumista sen sijaan on melko nuoria.

– Vanhemmat ovat monesti aika luovia, Ainiala kuvaa.