Virtanen on pakkoraossa keksitty kopionimi – sukunimi kertoo paljon suvun historiasta

Sukunimi tuli pakolliseksi vasta 1920-luvulla. Etenkin länsisuomalaisilta sukunimet puuttuivat, joten monelle kehitettiin -nen-päätteinen sukunimi. Itäsuomalaiset -nen-päätteiset sukunimet ovat niitä vanhempia.

Kotimaa
Peltomaisemaa.
Yle

Virtaset ovat uusi keksintö, alle sata vuotta vanha.

Sukunimet Virtanen, Aaltonen, Saarinen ja monet muut -nen-päätteiset nimet keksittiin, koska oli pakko. Suomessa tuli voimaan sukunimilaki vuonna 1921, minkä jälkeen kaikilla oli pakko olla sukunimi, kertoo nimistöntutkija Terhi Ainiala Helsingin yliopistosta.

Itä-Suomessa sen sijaan oli jo aiemmin ollut Korhosia, Savolaisia ja Vepsäläisiä ja muita -nen-päätteisiä sukunimiä.

Itäsuomalaiset -nen-päätteiset sukunimet kertovat usein kotipaikasta kuten Vepsäläinen ja Savolainen. Osa taas kuvailee kantajaansa.

– Tällainen on muun muassa Suomen tällä hetkellä yleisin sukunimi Korhonen. Se on kuvaillut kantajaansa, ehkä hänen kiharatukkaisuuttaan tai tummaihoisuuttaan, Ainiala kertoo.

Länsisuomalaiset kopionimet taas ovat erilaisia. Niissä on yleensä jokin luontoelementti, jonka perään on laitettu -nen, joka on siis kopioitu itäsuomalaisilta.

Aina -nen-päätettä ei lisätty nimeen. Tällaisia uudehkoja länsisuomalaisia luontonimiä ovat muun muassa Aalto ja Laine, Ainiala kertoo.

Topelius tuli Toppilasta

Osalla suomalaisista oli sukunimi jo 1500-luvulla, mutta moni oli pärjännyt nimilakiin saakka ilman sukunimeä. Länsi-Suomessa väki yleensä viljeli maata ja pysytteli aloillaan, joten heille oli riittänyt se, että talolla oli nimi, Ainiala sanoo.

Itäsuomalaiset sen sijaan olivat liikkuvia kaskiviljelijöitä, joille suku ja suvun tunnistaminen oli tärkeää.

Aatelistolla, papistolla, sotilailla ja porvaristolla tosin oli omia sukunimiään kaikkialla Suomessa jo ennen sukunimilakia.

Sukunimelle oli käyttöä esimerkiksi, jos lähti ulkomaille opiskelemaan. Silloin saatettiin esimerkiksi kääntää paikannimi kreikkalaiseen tai latinalaiseen muotoon, Ainiala sanoo.

– Esimerkiksi Topelius on tällainen, sen taustalla on Toppila. Nylander taas on uusimaalainen.

Porvariston ja käsityöläisten piirissä muotia olivat kaksiosaiset ruotsinkieliset nimet kuten Lindfors, Lindholm ja Backman. Niitä ottivat myös täysin suomenkieliset.

Sotilasnimiä ovat muun muassa sotilaalta toivottuja ominaisuuksia kuvaavat tai sotilasmaailmaan liittyvät nimet kuten Voima ja Kuula.

Alkuperäinen nimi on saattanut olla jollain muulla kielellä

Osa nykyään käytössä olevista sukunimistä on myös vanhoja talonnimiä. Tällaisia ovat muun muassa -la-päätteiset nimet kuten Anttila, Jussila ja Mikkola tai selvästi paikkaan viittaavat nimet kuten Myllymäki ja Tamminiemi.

On käynyt entistä tavallisemmaksi, että kun mennään naimisiin, ei otetakaan kummankaan nimeä vaan luodaan uusi yhteinen nimi.

Terhi Ainiala

Monet nykyään suomenkieliset sukunimet ovat voineet olla alun perin ruotsinkielisiä. Nimiä suomennettiin etenkin kahdessa aallossa: vuoden 1905 tienoilla ja 1930-luvulla kansallismielisyysaalloissa.

– Katsottiin, että suomalaisella pitää olla suomalainen nimi, Ainiala sanoo.

Esimerkiksi Lindholmista saattoi tulla Lehmussaari, mutta aina nimiä ei käännetty suoraan.

Aviopuolisot voivat keksiä uuden nimen

Myös nykyään syntyy uusia sukunimiä. Niitä syntyy etenkin, kun mennään naimisiin.

– On käynyt entistä tavallisemmaksi, että kun mennään naimisiin, ei otetakaan kummankaan nimeä vaan luodaan uusi yhteinen nimi, Ainiala sanoo.

Usein nimi syntyy vanhoista aineksista. Niittymäki ja Ojanpiennar voivat ottaa yhteiseksi nimekseen Niittypientareen.

Ainiala arvelee, että uusi nimi koetaan tasa-arvoiseksi ja demokraattiseksi.

– Sillä ehkä halutaan osoittaa, että tästä alkaa meidän uusi yhteinen elämämme.