Katrinasta kymmenen vuotta – New Orleans ei valmistautunut edes pahimpaan hirmumyrskyyn

Taitelijoiden New Orleans on aina elänyt hetkessä, valitettavasti myös historiansa pahimman hirmumyrskyn lähestyessä. Jazzin synnyinkaupunki ei ole edelleenkään löytänyt myrskyä edeltänyttä sykettään. Ylen ulkomaantoimittaja Mika Hentunen seurasi Katrinaa paikan päällä New Orleansissa.

Ulkomaat
Täysin tulvaveden valtaama kaupunginosa.
New Orleansin esikaupunkialue 30. elokuuta vuonna 2005.Vincent Laforet / EPA

Meksikonlahdella kymmenen vuotta sitten riehunut Katrina oli tähän mennessä vakavin luonnonkatastrofi Yhdysvalloissa. Hirmumyrsky vaati yli 1 700 kuolonuhria ja aiheutti reilun sadan miljardin euron aineelliset tuhot Louisianassa, Mississippissa, Alabamassa ja Floridassa.

Koko vuosi 2005 oli Pohjois-Amerikan rannikkoalueilla poikkeuksellisen myrskyisä. 29. elokuuta saapunut Katrina oli järjestyksessään jo kesän 11. trooppinen myrsky. Se kasvoi hirmumyrskyksi, joka rantautuessaan oli jopa voimakkain mahdollinen eli viidennen kategorian hurrikaani.

Sisämaan puolelle tunkeutuessaan se heikkeni nelos- tai kolmoskategoriaan. Siitä huolimatta sen voimakkuus ja noin 500 kilometrin levyisen myrskyrintaman koko olivat poikkeuksellisia ja tuhot sen mukaisia. New Orleansin padot eivät kestäneet ja neljä viidesosaa kaupungista jäi tulvaveden alle. Veden pumppaamiseen kaupungin kaduilta meni useita viikkoja.

Tulviva alue.
Tulvavesi peitti kokonaan New Orleansin suolle rakennetut kaupunginosat.Vincent Laforet / EPA

Seitsemän henkilöauton evakuointiryhmä

Kävin New Orleansissa kaksi viikkoa ennen Katrinaa tekemässä juttua siellä kuvatusta elokuvasta Skeleton Key. Filmin tuottaja Universal tarjosi ulkomaisille toimittajille mahdollisuutta jututtaa kauhuleffan näyttelijöitä aidossa kuvausympäristössä, Louisianan suoalueella sijaitsevalla vanhalla maatilalla. Ympäristö oli ilman lavasteitakin kuin kauhuelokuvalle luotu suojärvineen ja synkkine tarunomaisine metsineen.

New Orleansissa päivän puheenaiheena oli tuolloin minulle yllättävästi ”se vielä joskus tuleva” suuri myrsky suurine tuhoineen. En ollut vielä tuolloin perehtynyt aihepiiriin lainkaan.

Autonkuljettajamme mietti ääneen, kuinka tuleva hurrikaani saattaa surmata kaupungin vähäosaisia. Tulvavesi nimittäin nousisi kaduille, joita on rakennettu myös merenpinnan alapuolella sijaitsevalle suomaalle, ja New Orleansin kaduilla kämppäsi paljon yhteiskunnan rattaista pudonneita.

Kaupungissa on aina ollut köyhyyttä ja lisäksi köyhyyteen ajautuneita, musiikkikaupunkiin muualta tulleita onnenonkijoita. Asunnottomia päihdeongelmaisia oli paljon.

Lisää luettuani opin, että kaikki tiedettiin etukäteen. Asiantuntijat varoittivat jo vuosikymmeniä aiemmin, etteivät kaupungin padot ole laadukkaista materiaaleista laatutyönä tehtyjä, ja jos Pontchartrain-järvi tulvii yli, se voi peittää nopeasti matalalle maalle rakennetut alueet.

Lukuisista varoituksista huolimatta kaupunginisien laatimat pelastussuunnitelmat olivat lähinnä surkuhupaisia. Julkisia varoja niihin ei hukattu. Patoja ei remontoitu. Mahdollisia katujen evakuointeja varten oli käynnistetty ”Operation Brothers´ Keepers” eli Operaatio veljien vartija, johon vapaaehtoisten toivottiin ilmoittautuvan.

Sen ideana oli, että autottomat pääsisivät myrskyn tullessa kimppakyydeillä kaupungin ulkopuolelle turvaan. Katrinan iskiessä tähän operaatioon oli ilmoittautunut seitsemän henkilöauton omistajaa. New Orleansissa oli tuolloin vajaat 500 000 asukasta.

Autojono vedenpinnan alla

Pääsin heti Katrinan jälkeisenä päivänä, 30. elokuuta, New Orleansin 17. kadun padon sortumapaikalle niin lähelle kuin se vedenpaisumukselta oli mahdollista. Olin parin sadan metrin päässä sillalla, jonka alapuolella kaupungin kehätiet risteytyvät.

Näkymä oli surullinen, sillä vesi oli peittänyt tiet ja kaupungin keskusta häämötti edessäpäin kilometrin päässä. Sinne ei päässyt kuin veneillä, joita ei näyttänyt olevan. Sillalta alas katsoessani näin likaisen vesimassan pinnan alta jonossa punaisia, sinisiä ja mustia läikkiä. Tarkemmassa tarkastelussa ne paljastuivat henkilöautoiksi, joita oli jäänyt tai jätetty jonoon ohitustielle.

Keksi miestä soutaa tulvavedessä sillan edustalla.
Näkymä Claiborne-sillalle Katrinan jälkeen elokuun lopussa 2005.Mario Tama / AFP

Luokseni käveli liittovaltion hätäapuhallinnon FEMA:n paikallinen pelastustyöntekijä, joka arveli, että noiden autojen sisällä olisi kuolleita ihmisiä. Minun oli vaikea uskoa sitä todeksi siinä, ja on edelleen.

Murtuiko pato ja vyöryivätkö Pontchartrain-järven vesimassat niin nopeasti kohti ydinkaupunkia, etteivät edes ohitustien autot ehtineet pakoon? Oliko ohitustiellä siinä vaiheessa muka vielä liikennettä, myrskyhän oli raivonnut New Orleansissa jo jonkin aikaa?

Toisaalta, jos autot olivat tyhjillään, niin miksi niitä oli pysäköity ohitustielle jonoon? Oliko moottoritie poikki kauempana niin, että siitä eteenpäin oli pakko jatkaa muilla kulkuvälineillä, mutta millä? En tiedä vieläkään vastauksia näihin kysymyksiin.

Ihmiset kiipesivät katoille

Siinä vaiheessa sillalta ympärilleen katsellessa vaikutti siltä, että kuolonuhreja saattoi olla jopa kymmeniä tuhansia. Tarkempaa tietoa mistään ei ollut, sillä olimme täydellisessä uutispimennossa. Niin olivat FEMA:n auttajatkin, jotka odottivat sillalla kalustoa ja ohjeita.

Sähkö- ja puhelinlinjat olivat poikki, kännykät eivät toimineet. Ei ollut bensaa, ruokaa eikä juomavettä. Lämpötila oli yli 30 celsiusasteessa ja ilman kosteusprosentti lähenteli sataa. Saattoi siis sanoa liioittelematta, että olosuhteet olivat raskaat.

Tiirailin sillalta ympärilleni. Kauempana näkyi talojensa katoille pelastautuneita ihmisiä, jotka heiluttivat käsiään ja huusivat paikalle apua. FEMA:n pelastustyöntekijät vastasivat kovaäänisillä, että koettakaa kestää, moottorikumivene on jossain vaiheessa tulossa sinnekin. Tulvavesi oli noussut useita metrejä ja peittänyt alleen kokonaisia kortteleita. Ihmettelimme, missä helikopterit ja järeämpi pelastuskalusto tosiaan viipyivät.

Ihmisiä talon katolla.
Ihmiset kiipesivät talojen katoille tulvaveden noustessa,Vincent Laforet / EPA

Bush tyrmistytti pakolaiset

Sitä jouduttiin ihmettelemään neljä päivää. Pelastustoimi oli käsittämättömällä tavalla lamaannuksissa. Vasta viidentenä myrskyn jälkeisen päivänä alkoi tapahtua ja sitten jo ylimitoitetun näyttävästi, kun armeija vyöryi kalustoineen New Orleansiin.

Niin George W. Bushin kuin Louisianan osavaltion hallinto tyrivät Katrinan jälkihoidossa. Bushin kansansuosio oli tuolloin jo laskusuunnassa, mutta tästä alkoi jyrkkä alamäki, kun myös oman puolueen republikaanit hylkäsivät hänet.

Koin itse voimakkaasti yhden Bushin suosion romahduksen hetkistä. Ajoin 17. kadun sillalta lähimpään toimivaan kaupunkiin Louisianassa, Baton Rougeen, raportoimaan näkemääni uutisiin ja tekemään ostoksia. Nestehukan vaara oli noissa oloissa otettava vakavasti. Samoin bensan hupeneminen. En voinut ottaa sitä riskiä, että jäisin Louisianassa tien poskeen useiksi päiviksi.

Baton Rougessa hakeuduin ensimmäiseen eteeni osuneeseen hotelliin. Sen aulassa oli joukko uupuneita ja alakuloisia New Orleansin pakolaisia. Huoneessa oli televisio, josta katsottiin kaapelikanavien uutisia myrskytuhoista. Kohta uutisankkuri ilmoitti, että Bush antaisi muutaman minuutin kuluttua lausunnon, joten hiljenimme odottamaan sitä.

Farkkuihin ja raitapaitaan sonnustautunut Bush antoi lausunnon Crawfordin tilansa portilla. Muistan tuosta esiintymisestä vain sen, että Bush ei maininnut sanallakaan Meksikonlahden katastrofia. Hän lätisi jostain sisäpoliittisesta hankkeesta. Ei sanaakaan maan kaikkien aikojen tuhoisammasta myrskystä.

Aulassa vallitsi tyrmistynyt hiljaisuus. Voi olla, että miljoonat amerikkalaiset käänsivät tuolla hetkellä lopullisesti selkänsä Bushille ja hänen republikaanihallinnolleen.

Laajin kaupunginosa tuhoutui 

Louisianan laaja suoalue on luonnon muodostama puskuri myrskyjä vastaan. New Orleansin vanha keskusta sijaitsee merenrannan jälkeen ensimmäisellä vastaantulevalla kukkulalla sisämaassa. Sinne on rannikolta 150 kilometriä.

Sinne sen osasivat esi-isät oikeaoppisesti rakentaa, joten New Orleansin vanha keskusta selvisi myös Katrina-myrskystä vähin vaurioin. New Orleansin yhdeksäs kaupunginosa sen sijaan tuhoutui lähes kokonaan, koska se oli alunperinkin rakennettu suolle.

Laajoja tuhoja kärsinyt kaupunginosa.
Tuhoutunut yhdeksäs kaupunginosa.Steve Pope / EPA

Kaupungissa on kaikkiaan 17 osaa, joista yhdeksäs on pinta-alaltaan suurin. Se on tunnettu kulttuuritarjonnastaan, Fats Dominon kaltaisista maailmankuuluista muusikoista, näyttelijöistä ja kuvataiteilijoista. Kaupunginosassa on myös useita köyhiä kortteleita, jotka tulvavesi huuhtoi pois kokonaan ja joita ei ole vieläkään rakennettu uudestaan.

Miksi Jumala salli?

Moni kysyi tuolloin, miksi Jumala salli juuri köyhimpien asuinsijojen tuhoutumisen? Vastaus on, että siksi, koska ne oli rakennettu merenpinnan alapuolella olleelle suolle.

Louisianalaiset ovat vuosikymmenien saatossa tuhonneet Jumalan antaman myrskypuskurin. New Orleansiin autolla saapuessa näkee kilometritolkulla pystyyn kuollutta metsää.

Luonnonpuskuria ovat tuhonneet paitsi suuret öljy- ja kaasuputkistot, myös erikoiset kasvi- ja eläinistutukset. Esimerkiksi 1940-luvulla kuvernööri päätti tehdä osavaltiosta turkisten tuottajan. Niinpä suoalueelle istutettiin Kanadasta tuotuja majavia. Ekosysteemiin kuulumattomina ne söivät juuret ja aluskasvillisuuden ja hävittivät siten metsää.

Lousianan pinta-ala on reilut 134 000 neliökilometriä (Suomen on 338 424 km2). Tätä osavaltion eteläosissa olevaa suoaluetta on kokonaispinta-alasta noin 40 prosenttia. Suo oli alun perin makean veden vallassa, mutta tätä nykyä se on kokonaan suolaista merivettä. Meri valtaa suota koko ajan, jopa useita kymmeniä neliökilometrejä vuodessa.