1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. kulttuuri

Epämieluisat perinteet pysyvät – "Joihinkin perinteisiin osallistutaan velvollisuudentunnosta"

Perinteen syntymiseen vaikuttaa toistojen lisäksi varsinkin perinteiden välittäminen itseltä muille. Pienten ryhmien toistuvat toimintatavat ovat yhtälailla perinteitä, kuin keskikesän juhlakin.

Kuva: Sanna Kähkönen / Yle

Perinne on perinne. Oli kyseessä sitten kesäiset grillijuhlat, samalla kaavalla etenevä juhannuksen vietto, tai isoäidiltä saadun ruoan valmistaminen.

– Kyllä se on perinnettä, kun kyseessä on pienen ryhmän toistuva merkityksellinen tapahtuma. Se on pienten yhteisöjen perinnettä. Se saattaa olla osa isompaakin, laajempaa perinnettä. Esimerkiksi juhannuksen aikaan on erilaisia perinteellisiä keskikesän viettämisen muotoja. Ne sitten yhdessä muodostavat kokonaisuuden, joka keskittyy vaikkapa tiettyyn vuodenaikaan, kertoo Suomen kirjallisuuden seuran arkistojohtaja Lauri Harvilahti.

– Perinne voi liittyä merkkipäivien viettoon tai sitten se voi olla lähtöisin yhteisön tarpeista.

Perinteet liittyvät Harvilahden mukaan kaikkeen mahdolliseen, eikä niillä ole rajoja.

– Ikäluokkiin, maantieteellisiin paikkoihin ja kaikkiin elämän alueisiin. Niitä on hyvin paljon. Alun perin perinteestä puhuttiin tällaisena sukupolvelta toiselle siirtyvänä suullisena perinnekulttuurina. Sitten keksittiin, että kyllä perinnettä on myös pienemmissä ryhmissä. Voidaan myös puhua nykyperinteestä, joka toisintaa vanhoja kaavoja, joilla perinteitä on ennekin tuotettu.

Tuleeko perinteestä perinne vasta sitten, kun sitä on toistettu tarpeeksi monta kertaa?

– Toistettavuus vaikuttaa, että on jotakin mitä välitetään toisille. Oli se välittämistapa sitten suullinen, kirjallinen, tapakulttuuriin liittyvä asia tai taito. Sen välittäminen toiselle synnyttää perinteen, Harvilahti kertoo.

Epämieluisat perinteet jatkavat kulkuaan

Suomalaiset haluavat vaalia perinteitään. Jo aikojen alussa perinteitä luotiin tarpeita palvelemaan.

Perinteissä ydin kuitenkin säilyy.

Lauri Harvilahti

– Keskikesän perinne on aika luonteva, se ulottuu pitkälle, esikristillisille ajoille. Samoin kuin vuodenvaihteen rituaalit. Myös kevätauringon paiste ja sadon odotus on vanha perinne. Silloin erilaisten tapojen avulla pyrittiin jäljittelemään auringon muotoa ja taikamenoin koitettiin varmistaa, että elämä pysyy onnellisena ja tulee hyvä sato.

Kaikki perinteet eivät ole mieluisia yhteiskunnassamme. Mitä jos vanhasta perinteestä tuleekin rutiini?

– Eivät hautajaisperinteistä kaikki ole kovin mieluisia. Niitä silti jatketaan. Traagiset tai mullistavat elämänvaiheet sisältävät perinteisiä aineksia. Kuusen havut hautajaisissa arkkua laskiessa on vanha perinne. Ja eiväthän kaikki tykkää perinneruoistakaan. Silti niitä isoäidit meille laittavat, Lauri Harvilahti naurahtaa.

– Riippuu omasta persoonallisuudesta ja omasta kokemusmaailmasta. Joihinkin perinteisiin osallistutaan velvollisuudentunnosta, ikään kuin myötäillen heitä, jotka pitävät näitä perinteitä kunniassa.

Viettämistavat voivat tulevaisuudessa muuttua

Lauri Harvilahden mukaan perinnettä saa uudistaa.

Oli se välittämistapa sitten suullinen, kirjallinen, tapakulttuuriin liittyvä asia tai taito. Sen välittäminen toiselle synnyttää perinteen.

Lauri Harvilahti

– Uusiutuminen kuuluu kulttuuriin. Se näkyy hyvin selvästi nykyisissä perinteiden muodoissa. Kun tulee uusia ihmisiä, uusia tapoja ja uusia ihmisiä, niin kyllähän he tuovat uusia perinteitä meille.

– Perinteissä ydin kuitenkin säilyy. Suuria kansallisia perinteitä elvytetään niissä tilanteissa, kun niitä tarvitaan uudelleen. Esimerkiksi kansallisidentiteetin vahvistamisessa.

Tälläkin hetkellä luomme uusia perinteitä tulevaisuutta varten.

– Voisi kuvitella, että pysyvimmät juhlat ja perinteet säilyvät, mutta niiden viettämistapa voi muuttua. Verkkoympäristö ja sen kautta leviävä tietoisuus muuttaa sitä, miten perinne käsitteenä muuttuu.