Pommitusten keskelle joutunut Hanna: Mitä sinä olisit valmis tekemään perheesi puolesta sodassa?

Millaista on elämä köyhyydessä, kaduilla, orpona ja sodassa? Hanna Hukka näki kaiken tämän lapsena, kun rauhanturvaajaisän työ vei perheen hädän keskelle. Vaikka suomalaiset olivat paikallisille muukalaisia, heitä kohdeltiin aina lämpimästi.

Kotimaa
Hanna Hukka pitelee vanhaa valokuvaa.
Hanna Lumme / Yle

Eletään 1990-luvun alkua. Hanna Hukka on seitsemänvuotias, kun hänen perheensä muuttaa Lähi-itään rauhanturvaajaisän perässä.

Perhe asettuu turvalliselle alueelle Israeliin. Isä turvaa rauhaa rajan toisella puolella Libanonissa ja eno Syyriassa.

Perhe on aiemminkin piipahtanut Lähi-idässä, mutta tällä kertaa heidän on tarkoitus viettää kokonainen vuosi yhdessä ulkomailla.

Alkuun elo sujuu hyvin. Pian rauhanturvaajien perheet joudutaan kuitenkin evakuoimaan, kun pommit iskevät lähelle ja surmaavat joukon ihmisiä.

Mutta ei mennä vielä niin pitkälle.

Hanna Hukka haluaa kertoa turvapaikanhakijakeskustelun kiihdyttämille suomalaisille, miten alueilla, joista ihmiset nyt pakenevat joukolla Eurooppaan, otettiin vastaan sinne muuttaneet muukalaiset, suomalaiset, yli kaksi vuosikymmentä sitten.

"Olisin halunnut viedä kaikki tapaamani ihmiset turvaan"

Hanna Hukan perheen asuinalue Israelissa muistutti jonkinlaista lomakeskusta. Oli puutarha ja altaat, joissa uida – toisaalta alueella kierteli vartijoita ja sitä reunustivat aidat.

Aitojen toisella puolella oli todellinen Israel: köyhyys, askeettiset olot, yksin kaduilla repaleisissa vaatteissaan vaeltavat lapset, kulkukoirat ja -kissat.

Kertaakaan ei ollut turvaton olo.

Hanna Hukka

– Muistan paikalliset ihmiset ja heidän katseensa. Köyhyyden, sodan, taaperoikäiset orvot lapset kaduilla istumassa, ilman syliä ja rakkautta. Olisin halunnut viedä kaikki tapaamani ihmiset turvaan.

Ajasta on puhuttu hänen perheessään paljon myös jälkikäteen. Ja vaikka Hukka oli vasta pieni tyttö tuolloin, aika on piirtynyt hänen muistiinsa tarkasti.

Kulttuuri oli erilainen kuin Suomessa. Uskonto oli vahvasti esillä paikallisten arjessa. Kaduilla ei juuri näkynyt naisia.

– Meidät otettiin hyvin vastaan ja meille oltiin aina ystävällisiä. Vaikka naisia ei pidetty samanlaisessa arvossa kuin miehiä, paikalliset kunnioittivat turisteja ja rauhanturvaajien perheitä. Vaaleaihoiset ulkomaalaiset olivat tosin sen verran erikoinen näky, että ihmiset tuijottivat meitä silmät suurina. Kertaakaan ei ollut turvaton olo, Hukka sanoo ja naurahtaa.

– Mutta olihan se kuin olisi astunut erilaiseen maailmaan. Sitä oli pikkutytön vaikea ymmärtää.

Hymy yhdisti, vaikkei yhteistä kieltä ollut

Vaikkei suomalaisperheellä ja paikallisilla ollut yhteistä kieltä, kommunikointi sujui tavalla tai toisella. Hymyjä vaihdettiin usein.

– Moni oli lähtöisin alkeellisista oloista. Silloin, kun alueella vallitsi rauha eikä ollut pommi-iskuja, heidän oli kuitenkin hyvä elää siellä. Jos pommit iskivät, siviilien tilanne oli huono.

– Ja vielä huonompi se on nykyään esimerkiksi Syyriassa, josta ihmiset haluavat pois, Hukka huomauttaa.

Hänen isänsä kertoi tyttärelleen perheen ulkomailla viettämäni kuukausina työstään rauhanturvaajana ja ihmisten suojelijana.

– Olin tosin niin pieni, etten ymmärtänyt minkään voivan vahingoittaa meitä.

Perhealbumin kuva Hanna Hukasta ja tämän leikkikaverista Israelissa.
Kuvassa istuvat seitsemänvuotias Hanna Hukka ja hänen Israelissa kohtaamansa orpo poika. – Aina, kun näen kuvan, muistan sen hetken ja fiiliksen. Siitä tuli silloin ja tulee nytkin surullinen olo. Hanna Lumme / Yle

Orpo poika kotikadulta jäi mieleen

Israelin kuukaudet ovat tallentuneet myös valokuviin. Vanhoista otoksista etenkin yksi herättää nyt alle kolmikymppisessä Hukassa edelleen vahvoja tunteita.

Kuvassa on pieni, orpo lapsi, joka istui päivästä toiseen rauhanturvaajaperheen kodin ulkopuolella kadulla.

Silloin, kun alueella vallitsi rauha eikä ollut pommi-iskuja, heidän oli kuitenkin hyvä elää siellä.

Hanna Hukka

– Ainoa lelu, mikä minulla oli, oli naapurin koiran tennispallo. Leikin pallolla pojan kanssa. Hän katsoi minua isoilla silmillään, ja hänellä oli aina vaippa täynnä. Yöksi poika vietiin johonkin pois kadulta, Hukka kertoo ja pyyhkii nenäänsä.

– Kyselin monesti äidiltä, missä pojan äiti ja isi ovat. Jälkikäteen äiti on kertonut, ettei osannut vastata minulle ja että hänellekin tulivat kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, miksi asiat olivat niin.

Jos Hukan teki mieli pelastaa kaikki tapaamansa ihmiset, auttamisenhalua osoitettiin myös suomalaisperhettä kohtaan. Hukka muistaa kerran, jolloin hän putosi liukumäestä ja satutti itsensä pahasti.

Hänet kiidätettiin sairaalaan, jossa paikalliset auttoivat hätääntynyttä äitiä ja puolitajutonta tyttöä.

– Oli mieletöntä, miten ihmiset halusivat auttaa ulkomaalaista naista ja lasta, hän pohtii.

Pommit iskivät suositulle rannalle

Pommi-iskut alkoivat kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun Hukan perhe oli asettunut Israeliin. Läheiselle rannalle osuneet räjähteet tappoivat paikallisia siviilejä ja ulkomaalaisia.

Jälkikäteen ajateltuna tuntui järjettömältä, miten lähellä oli, ettei itselle ja läheisille käynyt mitään.

Hanna Hukka

Samalla rannalla Hukkakin oli äitinsä kanssa käynyt leikkimässä.

Rauhanturvaajien perheet evakuoitiin välittömästi takaisin Suomeen. Paikalliset jäivät levottomuuksien keskelle.

Myös Hukan rauhanturvaajaisä jäi jatkamaan työtään rajan toiselle puolelle Libanoniin.

– Kaikki muut, se pieni poika, jonka kanssa leikin, ystävällisesti hymyilleet ihmiset, mies, joka kantoi minut käsivarsillaan ensiapuun, he kaikki jäivät sinne. Heitä ei vienyt kukaan turvaan.

– Jälkikäteen ajateltuna tuntui järjettömältä, miten lähellä oli, ettei itselle ja läheisille käynyt mitään. Siinä olisi voinut käydä tosi huonosti.

Vanha valokuva Hanna Hukan perhealbumista.
Kaupungin rannalla räjähtäneet pommit tappoivat monia ihmisiä. Kuvassa vesileikeissä Hanna Hukka ennen rauhanturvaajien perheiden evakuoimiseen johtaneita pommi-iskuja. Hanna Lumme / Yle

Tuhansien tykkäysten Facebook-päivitys

Hukka kertoi kokemastaan ja näkemästään Facebook-päivityksessään, jota jaettiin ja kommentoitiin paljon. Hän ei ole aiemmin puhunut taustastaan edes kaikille kavereilleen.

Suomessa vilkkaana käydä keskustelu turvapaikanhakijoista sai hänet kuitenkin valaisemaan asiaa omalta kannaltaan.

– Miten voi olla ihmisiä, jotka puhuvat, ettemme voisi tarjota apua ja ottaa ihmisiä vastaan, jos se on mahdollista. Moni pakolainen aikoo kuitenkin palata takaisin kotimaahansa, kun tilanne rauhoittuu.

Hän siteeraa sukulaistaan, joka on todennut, ettei ihmisillä ole mitään, jos nämä menettävät kyvyn ymmärtää toisiaan, tuntea myötätuntoa ja toimia inhimillisyyden puolesta. Tämä on Hukan mielestä hyvä oivallus.

Moni keskittyy liikaa oman lähiympäristönsä ongelmiin eikä halua nähdä suuria, kokonaisia ihmisryhmiä koskettavia tragedioita, Hanna Hukka sanoo.

– Avarakatseisimpia ovat ne, jotka näkevät omien huolten ja murheiden yli, pystyvät antamaan apua ja osoittamaan myötätuntoa.

Hukka kertoo Facebook-postauksestaan tulleen runsaasti palautetta, tykkäyksiä ja sydämiä.

– Monesti tulevat esille vain negatiiviset asiat ja puheet. On aika myös positiivisten ajatusten nousta kuuluviin.

"Mitä itse olisit valmis tekemään perheesi puolesta?"

Ei Hukka halua silti paasata. Hänestä jokainen saa ajatella, miten tahtoo ja esittää kritiikkiäkin, jos se tuntuu aiheelliselta.

Avarakatseisimpia ovat ne, jotka näkevät omien huolten ja murheiden yli, pystyvät antamaan apua ja osoittamaan myötätuntoa.

Hanna Hukka

Hänestä toisten ihmisten hätää ei voi täysin ymmärtää, jos ei ole itse nähnyt ja kokenut epätoivoa, joka on sotaisissa maissa eläneille arkea.

– Jokainen voi miettiä, mitä itse olisit valmis tekemään perheesi puolesta hädän tai sodan keskellä. Ja entä, jos ihmiset osoittaisivat vihaa, kun pääsisitte perille ja turvaan?

Hukan elämässä monikulttuurisuus kuuluu asiaan. Nuoruusvuosina hänen paras ystävänsä oli Suomeen Kolumbiasta levottomuuksien keskeltä adobtoitu tyttö.

Hän ei Hukaan mukaan kuitenkaan oikein sopeutunut joukkoon. Häntä kiusattiin koulussa, hän ajautui väärään porukkaan ja kuoli nuorena.

Nuoruudenystävän jälkeekin tuttavapiiriin on tullut ihmisiä eri puolilita maailmaa.

– He ovat tulleet perheinensä, sopeutuneet suomalaiseen yhteiskuntaan, tekevät töitä ja ovat perustaneet yrityksiä. He ovat mitä sydämellisempiä ihmisiä ja ovat avartaneet maailmankuvaani valtavasti.

Hanna Hukka istuu patsaan juurella.
Hukan nuoruusvuosien paras ystävä oli Kolumbiasta levottomuuksien keskeltä adoptoitu tyttö. Hän ei kuitenkaan koskaan sopeutunut joukkoon, ajautui vääriin porukoihin ja kuoli nuorena. Hukka toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi kokea sellaista. Hanna Lumme / Yle

Mitä kuuluu kuvan pikkupojalle?

Hanna Hukka on eniten huolissaan vallitsevasta tilanteesta. Miten suomalaiset oppisivat ottamaan vastaan apua tarvitsevia ihmisiä?

Hän toivoo, että suomalaiset kokeilisivat asettumista maahantulijoiden asemaan.

Siten hän on tehnyt itsekin.

Olisi mahtavaa kuulla, onko hänellä kaikki hyvin.

Hanna Hukka

Hän on myös miettinyt monesti, mitä tapahtui 23 vuotta sitten hänen Israelissa tapaamalleen pikkupojalle. Lapselle, joka istui yksin kaduilla ja leikki hymyilevän, palloa lainanneen suomalaistytön kanssa – ja joka jäi pommitusten keskelle.

– Joka kerta, kun näen valokuvan, mietin, mitä hänelle kuuluu. Olisi mahtavaa kuulla, onko hänellä kaikki hyvin. Onko hän kasvanut aikuiseksi mieheksi, opiskellut tai mennyt naimisiin. Toivon, että hänellä on kaikki hyvin.

Hukka ei ole enää aikuisiällä matkustanut Lähi-itään ja lapsuudesta tuttuihin maisemiin. Mielessä pyörii kuitenkin se, onko tutuista paikoista enää mitään jäljellä.

– Onkohan siellä vain tuttujen rakennusten rauniot? Tai miten moni meitä vastaan tulleista ihmisistä on vielä elossa? Siihen kysymykseen en taida koskaan saada vastausta.