Sananen – Lukutaitoa lisää heti

Lukutaitopäivä. Onkohan teemapäivä enää pitkäikäinen, kun nuoremme eivät osaa enää lukea. Tarkemmin ajateltuna kaikkien lukutaito on nyypähtänyt. Pahinta on, että emme osaa enää lukea toisiamme.

lukutaito
Mikko löysi iloista luettavaa.
Arvo Vuorela / Yle

En ole teemapäivien rakastaja. Mutta Lukutaitopäivä voisi olla salarakkaani. Jo ennen teemapäivää tuli valuttua kirjakauppaan. Jumitin runoteosten viileydessä. Alkupalaksi pari siivua helilaaksosta ja päälle muutama avara sivu nykyrunoutta. Sitä ei voi ymmärtää, mutta se saattaa pudota alitajuntaan. Muuttaa minua pari piirua ihmisen suuntaan.

Suomalaisten nuorten lukutaito rapautuu koko ajan. Erot ovat kirjavasti kasvavia, mutta esimerkiksi 15-vuotiaat pojat eivät osaa lukea. Hyväosaisten perheessä ne yrittävät, elementtikerrostalossa jätetään yrittämättä.

Suomi on ollut ylpeä siitä, että täällä kaikki osaavat lukea. Enää tähän ylpeyteen ei ole aihetta.

Ajan kuva vaatii kurkistamista. Meillä on siis kasvamassa joukko tulevaisuuden toivoja, joita ei kiinnosta lukea. He hipaisevat ja näpyttävät, odottavat uusia kuvia. Jotkut oppivat koodaamaan ja rakentavat meille uuden pelin. Toivottavasti.

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat ajattelemista.

Ainut ongelma tässä on, että me olemme ihmisiä. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat ajattelemista. Jos se jää pois, lasken toivoni hyvien robottien varaan.

Lukeminen rakentaa meistä ihmisiä, jotka osaavat haaveilla suuria ja löytää sanoja haaveilleen. Varsinkin kaunokirjallisuuden lukeminen opettaa meille, kuinka olemme osa ihmiskuntaa ja olemassa toisiamme varten. Lukemalla lapsi tajuaa, että me kaikki olemme suuria tarinoita ja tarinoilla voi olla onnellinen loppu. Joskus pelottaa, varjo lankeaa, mutta jo kohta saapuu valoa.

Lukiessa käytämme niitä osia aivoista, joita olisi erittäin hyvä käyttää. Netin kuvatulvassa tunteitamme ruokitaan ja sekoitetaan isolla kauhalla. Me olemme nopeasti taikinaa, joka vellotaan muodottomaksi. Emme tiedä mitä haluamme ja mitä mieltä siitä olemme.

Tähän maailmaan on kotimainen nuoremme kasvanut. Eikä halua pois. Kun ei tiedä miksi. Kun ei tiedä mitä menettää.

Hyvän kaunokirjan lukeminen olisi ollut niin tarpeen! Sieltä olisi kasvava saanut suhteellisuuden tajua ilman imelää holhousta. Hän olisi itse huomannut, miten tunne ja järki pelittävät parhaiten yhdessä. Olisi saanut oppia vahingossa vähän empatiaa ja myötähapeää. Huomata, että me olemme erilaisia, mutta niin samanlaisia.

Ei meissä vanhemmissakaan ole hurraamista.

Lukutaitomme on heikkenemään päin.

Kielemme taitaja Ismo Alanko sanoi pieni aika sitten lehdessä, että suomalaisten lukutaito on paljon huonompaa kuin vielä 80-luvulla. Se aiheuttaa konflikteja, väärinymmärryksiä, hämmennystä – vihaakin.

Kaiken tekstin pitäisi olla nykyään mahdollisimman yksinkertaista.

Alanko on taiteilijana huomannut, että emme osaa enää lukea tekstien kaksoismerkityksiä, vivahteita ja ironiaa. Tässä on tapahtunut muutos. Nettiä saattaa olla kiittäminen. Kaiken tekstin pitäisi olla nykyään mahdollisimman yksinkertaista. Jos yrittää olla hauska ja vaikka sitä kautta ajatuksia oikeasti avartava, on vaikeuksissa. Paskaa tulee eli palautetta.

Se köyhdyttää kieltä - monen mielestä olisi paljon lepposampaa, jos katseltaisiin vaan kuvia.

Pelkään, että tässä ei ole vielä kaikki.

Jos lukutaito on surkastuva ilmiö, se heijastuu. Meistä tulee koko ajan pikkusen välinpitämättömämpiä.

Emme osaa enää lukea TOISIAMME.

Yritetään, hei, vielä jaksaa avata uusia tarinoita. Meidän täytyy hipaista vähän ja lukea toistemme silmiä. Ja... sängyssä puolisoa pitäisi välillä muistaa oikein päntätä.

Maallikkosaarnaaja Maasola