Lönnrotin jalanjäljillä kulkeneet löysivät kainuulaispunkkarit ja mystiset peräkammarin pojat

Neljä pääkaupunkiseutulaista valokuvaajaa päätti lähteä etsimään, mitä on jäljellä tarujen Suomesta. He kuvasivat kahden vuoden ajan Kalevalan tarinoiden keruumaita, Kainuuta ja kainuulaisia.

kulttuuri
Kainuulainen mies, "Tutti-Tuomas", makaa sohvalla ja imee tuttia.
Juuso Westerlund

– Minulla oli sellainen olo, että olin matkustellut aika paljon maailmalla, mutta samaan aikaan omasta kotimaasta oli vähemmän tietoa. Innostuin sitten tästä ideasta, koska on totta, että hirveän vähän osaa dokumentoida niitä omia juuriaan, kertoo Maria Gallen-Kallela, yksi neljästä kuvaajasta, jotka lähtivät kameroineen tutkimaan Kainuuta.

_Mitä on jäljellä tarujen Suomesta globaalissa nyky-yhteiskunnassa? _esittivät taitelijat itselleen lähtökysymykseksi. Nelikko kieri Kainuuta autolla, jalan ja pyöräillen, kukin omilla reissuillaan vuosina 2013 ja 2014. Kuvattavat kohteet ja henkilöt löytyivät osin sattumalta, osin ihmisten vinkkien avulla. Kaiken kaikkiaan kokemus Kainuusta ja kainuulaisista oli todella positiivinen.

– Aivan mieletön. Ihmiset ottivat vastaan todella ystävällisesti. Kaikki halusivat auttaa, ideoita oli ja halua esiintyä kuvissa. Siellä oli tosi hyvä olo, hehkuttaa Maria Gallen-Kallela.

– Suomalaisiin liitetään joskus negatiivisia asioita, katkeruutta ja jäykkyyttä, mutta Kainuussa tästä ei ollut tietoakaan. Ihmisiä oli helppo lähestyä, he olivat huumorintajuisia. Pääsin aamupuuropöytiin, vieraisiin suhtauduttiin lempeästi. Joskus kuvasin heitä, joskus en, komppaa kokemuksillaan Aapo Huhta.

Kainuu on pyristellyt pitkään irti Nälkämaa-maineestaan. Maakunta haluaisi näyttäytyä kouluttautuvana, osaavana ja modernina maakuntana, jossa kaunis luonto ja moderni osaaminen lyövät kättä. Esimeriksi Juuso Westerlundin kuvissa esiintyvät omintakeiset peräkammarinpojat ovat tuskin mielikuva, jota moni kainuulainen haluaisi kotimaakunnastaan muille markkinoida. Westerlund itse uskoo löytäneensä Kainuun todellisen sydämen.

– Minun lähtökohtani tähän projektiin ei ollut etsiä outoja ihmisiä. Mutta jos Lönnrot nyt kiertäisi Kainuuta ja etsisi tarinoita myyttisistä sankareista, niin etsin näitä ihmisiä, kenestä Kalevala kirjoitettaisiin. Ne vaan ovat peräkammarin poikia, outoja shamaanimiehiä, jotka eivät myöskään näytä modernilta Kajaanilta. Mutta jos markkinoisin Kainuuta, tämä olisi se kiinnostava osa. Technopoliksia löytyy joka paikasta, ja meillä on insinöörejä ja osaamista, mutta perintö – se on se kiinnostavin ja koskettavin osa.

Pääkallo rantavedessä

Ihmisen pääkallo makaa Oulujärven pohjassa, rantavedessä.
Maria Gallen-Kallela

Kukin neljästä valokuvaajasta sai haastattelussa valita yhden Kainuu-kuvan omasta sarjastaan ja kertoa kuvan syntymisestä. Maria Gallen-Kallela valitsi kuvan pääkallosta.

– Se oli sellainen tilanne, että vaeltelin ympäri Kainuuta. Pyöräilin Paltaniemellä ja tapasin herrasmiehen, joka kertoi paikan historiasta. Hän kertoi vanhasta hautuumaasta. Miehen kertoman mukaan aikoinaan lapset saattoivat kesäisin uida Oulujärven rantavedessä niin, että luut vain putkahtelivat esiin. Mies itse oli löytänyt kallon, joka oli päätynyt lopulta Kajaanin kaupunginteatteriin. Lähdin etsimään kalloa ja vein se takaisin veteen tuon tarun mukaisesti.

Kylpevä mies

Kainuulaismies istuu ammeessa jonkinlaisessa kesähuoneessa.
Aapo Huhta

Aapo Huhta kierteli Kainuuta autolla ajatuksella katsoa, mitä löytyy sieltä, minne tie loppuu.

– Ajelin peräkylillä ja näin rakennuksen, jossa oli paljon pieniä yksityiskohtia, jotka kiinnittivät huomioni. Menin katselemaan, mutta ketään ei ollut kotona. Naapurit antoivat talon isännän puhelinnumeron. Soittaessani Jussi vastasi ja kertoi, että he ovat tulossa pian kotiin. Saavuttuaan hän näytti paikkoja. He olivat tehneet kesäpaikkaansa muun muassa erikoisen saunan ja kylpytilan, josta löytyi tämä amme. Ammeen nähtyäni sanoin Jussille, että tulisi hieno kuva, jos menisit kylpyyn. Ei mennyt montaa minuuttia, kun hän istui ammeessa. Tässä kuvassa on jotain sellaista suomalaista ja kummallista ja jotain pientä huumoria.

Punktyttö

Lähikuvass nuori, kajaanilainen punkkarityttö.
Helen Korpak

Helen Korpakin valokuvissa on esiintyy urbaani Kainuu, kuvissa on paljon nuoria kainuulaisia. Lempikuvakseen Korpak valitsi punktytön.

– Pyöräilin aika paljon ympäri Kajaania. Kävin Kajaanin linnanraunioilla todella kauniina päivänä, ja siellä oli pieni jengi nuoria viettämässä iltapäivää. He olivat todella avoimia, ihania nuoria. Pojat olivat avoimia kuvaamiselle, tytöt olivat varovaisempia. Mutta tämä tyttö lupautui. Hän on puoliksi punk, mutta ei ihan. Hänellä on keesi, mutta vain puolittain. Hän on kovis, mutta samalla todella nuori. Olin itse halunnut olla nuorena punkkari, mutta en uskaltanut. Tunnistan itseni tästä kuvasta.

Sampo

Juuso Westerlund tavoitti valokuviinsa lukuisia persoonallisia kainuulaismiehiä. Piippu-Jyrki, Nokka-Matti, Mustan Seppo ja Tutti-Tuomas ovat muutamia Westerlundin 2000-luvun "kainuulaistietäjistä". Silti hän poimi jotain aivan muuta kuvavalinnakseen.

– En aio paljastaa valitsemaani kuvaa. Mutta voin kertoa, että olen kuvannut Kainuussa Sammon. Sampohan on perikuva kaikelle, mitä kaikki haluaa, mikä antaa kaiken onnen, mutta myös paljon pahuutta. Kannattaa tulla katsomaan, millainen on Sampo, Westerlund heittää täkyn vesille.

Sampo-kuva ei ole esillä Helsingin Lasipalatsissa, mutta tulee mukaan laajempaan näyttelyyn kuvien siirtyessä syys-lokakuun taitteessa Kajaanin Taidemuseoon. Osa kuvaajista myöntää jännittävänsä, kuinka kainuulaiset ottavat kuvat vastaan.

– Kutsulauseena kainuulaisille voisi sanoa, että tule katsomaan jotain, joka voi ällöttää tai yllättää. Mutta tarjolla on neljä eri näkökulmaa, toivottavasti joku niistä uppoaa.