Nihao! Paperiton toimittaja Pekingin pihdeissä

Kiinasta ei raportoida yhtä helposti kuin Suomesta. Kiina syynää tarkkaan, keitä maahan päästetään. Toimittajat ovat epäilyttäviä, mutta toisin kuin pakolaisia, heitä ei sentään käännytetä maasta.

Ulkomaat
pilvenpiirtäjiä Pekingin keskustassa
Pekingin liikekeskustaa.Greg Baker / AFP / Lehtikuva

Myöhästyin Kiinasta, jonne kuvittelin astuvani syyskuun ensimmäisenä. En saanut toimittajaviisumia ajoissa, joten lähtö lykkääntyi neljällä päivällä. Jälkiviisasteluna veikkaisin, että viive oli todennäköisemmin tahaton kuin tahallinen – kuulin, että ulkomainen toimittajakollega on joutunut odottamaan viisumiaan vielä paljon pidempään.

Perillä odotti isoveliyhteiskunta, jonka veroista en ole ennen nähnyt. Kotinurkilta lähtien valvontakameroita on niin paljon, että luultavasti useimmat askeleeni näkyvät tarvittaessa jossain ruudussa. Tai vähintään kännykkäni kulkureitti piirtää reaaliaikaisia viivoja virtuaalikartalle.

Vastaan tuli myös byrokratia, joka tuskin huikeasti poikkeaa ulkomaalaisten Suomessa kohtaamasta paperinpyörittelystä, mutta jota onneksi harvemmin tarvitsee itse kokea. Kiinan viranomaiset haluavat tietää tasan tarkkaan, kuka tänne pyrkii ja miksi, onko hän terve, ja mistä hänet tavoittaa.

Kuka tahansa ei Kiinaan pääse

Kuka tahansa ei Kiinaan pääse. Ilman viisumia saapuvat tuskin ehtivät ynähtää hakevansa turvapaikkaa, kun heidät jo roudataan takaisin lähtömaahansa. Tällä haavaa näitä siedettävän elämän etsijöitä tulee oikeastaan vain maailman kurjimmasta diktatuurista, Pohjois-Koreasta. Rajanylityksessä onnistuneet ymmärtävät pysyä piilossa Kiinan viranomaisilta.

Kiinalla ei siis ole eurooppalaista ”pakolaisongelmaa”. Ehkä suomalaisten kannattaisi olla tyytyväisiä siitä, että oma maa sentään vielä houkuttelee turvapaikanhakijoita.

Sen paremmin viisumi kuin aina kaulassa roikkuva pressikorttikaan eivät kerro kantajansa terveydestä, joten se piti todistaa erikseen.

Kaikille ulkomaalaisille pakollinen terveystarkastus oli absurdi kokemus liukuhihnasta. Pitkä jonotus palkittiin kattavalla testivalikoimalla, jonka vauhti päihitti suomalaiset terveystarkastukset mennen tullen. Korvien väliä ei sentään arvioitu, mutta muuten totesivat terveeksi, minkä muistoksi sain vaikuttavan diplomin.

Terveen papereita kaipasivat turvallisuusviranomaiset, joilta pitää anoa oleskelulupaa. Sitä odotellessa passini on paremmassa turvassa, joten toivon, että muualla Aasiassa ei tapahdu pariin viikkoon mitään dramaattisen uutisarvoista.

Säätiedotuksissa kiinnostaa ilmanlaatuindeksi

Viimeisiä stämppeleitä varrotessa olen pyrkinyt siihen, että terveen paperit eivät jäisi vain leimojen tasolle. Kiinassa se ei ole helppoa, jos aikoo jatkaa sisään hengitystä. Amerikkalaisarvion mukaan Pekingin ilman hengittäminen vastaa noin 40 savuketta päivässä.

Laskurini alkoi nollasta, joten ehkä en ehdi kehittää keuhkosyöpää parissa vuodessa.

Aamun säätiedotuksessa kiinnostavaa ei siis ole lämpötila eikä edes sateen todennäköisyys, vaan ilmanlaatuindeksi. Jos käy hyvin, ilmanlaatu saattaa Pekingissä joskus olla jopa parempi kuin Helsingissä pahimmillaan. Jos käy huonosti, naapurikorttelit peittyvät harmaaseen savusumuun, eikä ulkona tee mieli koikkelehtia. Niitä päiviä varten kaupat myyvät hengityssuojaimia.

Pekingissä vaara vaanii jopa ravintolassa, jossa menu kerran ehdotti ”suikaloitua isoa bakteeriperhettä”. Bakteerit jäivät kokeilematta, koska ne olivat suuren suosion takia loppuneet. No, kyse oli toki käännösvirheestä, joiden bongailu on täällä ulkomaalaisten kestohuvia, mutta omista kiinan kielen mokista saisi varmasti paljon mojovamman kokoelman.

Miksi täällä sitten kannattaa olla toimittajana? Koska tätä ilmaa ja poliittisesti yhtä tunkkaista ilmapiiriä hengittää viidennes maailman väestöstä. Draivia ja optimismia kiinalaisissa riittää kuitenkin paljon enemmän kuin keskivertosuomalaisissa. Suomi voi hengittää vapaammin ja vauraammin, jos ymmärrämme hiukan paremmin Pekingin sykettä.

Mika Mäkeläinen
Peking