Sananen – Jos korvaa lapsen ihmisellä

Suomi on täynnä ihania varhaiskasvatussuunnitelmia ja kehityskeskusteluja. Ne luovuttavat meille vahvan tunnelmansa. Meitä arvioidaan. Vaan entä jos tämmönen peli veteleekin väärään suuntaan.

kehityskeskustelut
Mikko tutustuu lähemmin Igoriin.
Arvo Vuorela / Yle

Oma kehittymiseni päättyi sinä päivänä kun kehityskeskustelut alkoivat. Työpaikan kehityskeskustelu kuuluu aikamme osastoon ”paperilla mahtava”. Kaikkia vaivaannuttaa heti. Koko ajan viipyy jakkaralla tunne, että nyt tehdään hallaa. Se halla uhkaa viedä saappaista varret ja itsenäiseltä suhteellisuudentajun.

Siksi tervehdinkin suurella ilolla uutista, jonka mukaan Suomessa lapsillekin pidetään nykyisin ”kehityskeskusteluja”. Jospa kasvaisi uusi sukupolvi, joka osaisi ottaa, pitkän siedätyksen jälkeen, monta kertaa vuodessa puitavat kehityskeskustelut luontevasti!

Keski-ikäinen toimistoon pyydetty häkeltyy niin vähästä. Se muistaa heti kuolleen rehtorinsa huojunnan. Sen maha pulputtaa pätkän vesimusiikkia. Sillä on elämässä epäonnistunut olo heti kun se tarttuu kahvaan.

Maha pulputtaa pätkän vesimusiikkia.

Uutisen takaa löytyi psykologian emeritaprofessori Lea Pulkkinen. Hän rinnastaa lapsen henkilökohtaisen varhaiskasvatussuunnitelman, jota aletaan työstämään lastentarhassa, työssäkäyvän aikuisen kehityskeskusteluun. Ja pitää lapsen Vasua täydellisenä ajanhaaskauksena, jopa vaarallisena. Siis tätä ihanaa ja juhlavaa; jossa pohditaan vähintään kerran vuodessa nykyisyyttä ja tulevaisuutta, epäonnistumisia ja onnistumisia ja puristetaan esille se mutteri mitä kiristämällä tavoitteet voidaan vielä saavuttaa.

Kaikki kunnia lapsille. Heidän pilaamisessaan meillä on jo perinteet. Osaamme hyvin sekoittaa lapsemme elämän.

Mutta emeritaprofessori Pulkkinen on niin viisas, että annan itselleni luvan pohtia josko ymmärtäisin kehityskeskustelujen mieleeni työntämää laajaa matalapainetta varhaiskasvatussuunnitelmien kritiikin pohjalta. Jos ne kerran samaa tavaraa ovat.

Korvaan lapsen ihmisellä. Siis Pulkkisen lauseissa.

Tulee tämmöisiä:

”Kehityskeskustelu” on vaarallinen asia silloin, kun mennään käsittelemään ihmisen(ent. lapsen) ominaisuuksia.

Ihmisestä(ent. lapsesta) tulee nykysysteemissä kummallinen objekti. Ihminen on kuin palikka, jota syynätään ja hiotaan eri puolilta. Ongelma syntyy heti, kun ihmistä(ent. lasta) aletaan arvioida.

Professori ihmettelee, miten joka päivä kehittyvän ihmisen(ent. lapsen) asioita voidaan kirjata paperille. Ihmisellä(ent. lapsella) on joka päivä erilaiset asiat käsillä. Ja analyysejä ihmisistä tekevät henkilöt, joilla ei ole psykologista ammattitaitoa.

Ja vielä. Näissä keskusteluissa käytetään työaikaa vääriin asioihin sen sijaan, että toimittaisiin yhdessä ihmisen(ent. lapsen) kanssa, tehtäisiin havaintoja ja sitten autettaisiin, jos tarvetta on.

Meitä arvioidaan jatkuvasti.

Nyt nykii. Pilvipeite repeilee.

Ihminen on aina ihminen. Ja sitä käsitellään.

Voisiko olla niin, että ihminen oirehtii kehityskeskustelujen molemmin puolin, koska työelämä on muuttunut oireita aiheuttavaksi. Ihmiseen suhtaudutaan kuin koneen osaan. Helposti korvattavaan. Tai siitä tehdään kummallinen objekti, niin kuin emeritaprofessori kiteyttäisi.

Meitä arvioidaan jatkuvasti. Meitä analysoivat ihmiset, joilla ei ole tarvittavaa taitoa. Meidän oikeaa hyötysuhdettamme peilataan ilkeästi kasvaviin työn yksikkökustannuksiin. Meidät taivutetaan taulukkoon, tavoitteena täydellinen taulukko.

Oma fiilis on toinen. Työssä kehittyminen on omasta mielestä yhteydessä jotenkin kokonaisena ihmisenä kehittymiseen. Kun minusta tulee enemmän minä, olen koko ajan kykenevä antamaan enemmän itsestäni. Minähän olen kokonaistaideteos, tulen pikkuhiljaa valmiiksi!

Tätä ei voi sanoa kehityskeskustelussa. Ihminen joka näkee itsestä isossa kuvassa, kuulostaa hintusen verran mielenterveysongelmaiselta.

Varminta on lausua puoliääneen ne uudet ohjelmistot, jotka pitää opetella tulevan vuoden aikana.

Siinä itää kylmän, mutta lujan, yhteiskuntamme perusta - ja seitinohut palkankorotus.

Maallikkosaarnaaja Maasola