Hoitotaide on huono termi – "Kuinka moni taiteilija voi antaa hoitotakuun?"

Hyvinvointitaiteesta on tullut viime vuosina kasvava ilmiö. Näyttelijä Jussi Lehtonen pohtii perjantaina tarkastettavassa väitöstutkimuksessaan esiintyjän ja hoitolaitosyleisön suhdetta. Lehtosen mukaan ensin olisi löydettävä oikeat termit.

kulttuuri
Jussi Lehtonen ja Mikko Perkola.
Jussi Lehtonen ja Mikko Perkola esittävät hoitolaitoksissa Pablo Nerudan teksteihin perustuvaa runo- ja musiisesitystä Oodi kellolle yössä.Okko Oinonen / Kansallisteatteri

– Kun esiinnyn hoitolaitoksessa, en voi piiloutua roolihenkilön taakse. Minulla on oma persoona pelissä hyvin paljon. Aika alastonkin olo siinä on, kuvailee Jussi Lehtonen kokemuksiaan hoitolaitosyleisön kohtaamisista.

Näyttelijä Jussi Lehtonen on vienyt jo pian kymmenen vuotta teatteria sellaisten ihmisten luo, jotka eivät itse pääse teatteriin. Satojen esiintymisten ja kohtaamisten jälkeen syntyi myös väitöstutkimus, jossa Lehtonen tutkii näyttelijän ja hoitolaitosyleisön kohtaamista. Lehtonen on kohdannut yleisöä laidasta laitaan, sillä hän vienyt teatteria dementikoille, vangeille, turvapaikanhakijoille, päihdekuntoutujille ja vanhuksille.

– Myös yleisö on alastomampaa hoitolaitoksissa kuin tavallisessa teatteriesityksessä. Kun menen esiintymään laitokseen, tiedän jo lähtökohtaisesti aika paljon yleisöstä tai ainakin heidän lähtökohdistaan. Silloin näyttelijäkin joutuu paljastamaan itsestään enemmän ja riisumaan teatterimaneerit.

Jokainen katsoja kokee esityksen omalla tavallaan

Lehtonen sai kiinnityksen Kansallisteatteriin miltei heti valmistumisensa jälkeen. Hän työskenteli vuosia laitosteatterissa ja sai hyviä rooleja, mutta häntä rupesi kiinnostamaan yhä enemmän suhde yleisöön, joka teatterilaitoksessa jäi pimeyteen.

– Lähdin tälle tielle oli se, koska halusin haastaa itseni ja kohdata yleisön erilaisessa tilassa kuin perinteisessä pimennetyssä katsomossa. Jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuinen ja siksi myös vastaanotto on yksilöllistä. Jos esityksen näkee 20 ihmistä, näyttäytyy sama esitys kahdellakymmenellä eri tavalla. Jokaisen katsojan elämäntilanne vaikuttaa vastaanottoon. Minusta tämä on kiinnostavimpia ilmiöitä, mitä taiteeseen liittyy, innostuu Lehtonen

Lehtonen saa toteuttaa kutsumustaan näköalapaikalla Kansallisteatterissa, jossa hän toimii Kiertuenäyttämön taiteellisena suunnittelijana. Kiertuenäyttämö tekee yhteistyötä erilaisten hoitolaitosten ja niiden asukkaiden kanssa. Vuosittain esityksiä viedään kymmeniin paikkoihin.

– Menemme ikään kuin ihmisten olohuoneisiin esiintymään. Sillä kotejahan hoitolaitokset usein ovat. Tässä kyseenalaistetaan perinteisen teatterin hierarkia. Yleisö ei suinkaan ole ostanut lippuja, vaan on ollut mukana tekemässä esitystä, tai sitten joutuu tai pääsee katsomaan esitystä. Me ikään kuin tupsahdamme keskelle hoitolaitoksen arkea, joka on yleensä hyvin säänneltyä ja rutinoitua.

"Laitoksiin on mentävä taide edellä"

Nykyään hoitolaitoksiin viedään taidetta ja kulttuuria yhä enemmän ja keskustelua on syntynyt muun muassa siitä, muuttuuko taide samalla liian hampaattomaksi ja kiltiksi.

– En oikein ymmärrä, miksi taidetta pitäisi laimentaa. Eihän kenenkään taidemaku ja -käsitykset muutu siinä vaiheessa, kun joutuu omasta kodista hoitolaitokseen, ihmettelee Lehtonen.

– Liputan ehdottomasti taiteen saavutettavuuden puolesta ja sen, että taidetta sovelletaan eri tarkoituksiin. Mutta on mentävä taide edellä. Jos lähtökohtana on hoitaminen ja hoiva, niin sitähän on jo lähtökohtaisesti saatavilla laitoksissa.

Lehtonen karsastaa myös termejä hoivataide ja hoitotaide.

– Ensinnäkin, kuinka moni taitelija pystyy antamaan hoitotakuun? Tässä on myös eettinen ongelma: Jos puhutaan hoitotaiteesta, siinä katoaa vastaanottajan ja esittäjän välinen tasavertainen kohtaaminen. Mikä on erittäin olennaista taiteessa!

Taideterapia tai taidelähtöiset menetelmät olisivat Lehtosen mielestä parempia ja rehellisempiä termejä.

– Tai sitten vaan sanotaan, että tämä on taidetta, jolla saattaa olla näitä vaikutuksia. Esimerkiksi voidaan sanoa, että tällä teatterityöllä saattaa olla vaikutusta vankien itsetunnon paranemiseen. Tai sitten ei ole. Ja voi olla jopa, että joku menettää itsetuntonsa. Taiteeseen kuuluu väistämättä riskinotto!

Väitöstilaisuuden jälkeen Lehtonen voi keskittyä jälleen täysillä Vapauden kauhu -esityksen työstämiseen. Tällä kertaa hän on ensimmäistä kertaa ohjaajan pallilla. Marraskuussa ensi-iltansa saavassa esityksessä on ammattinäyttelijöiden rinnalla vankilasta vapautuneita siviilejä.

– Olen aika näköalapaikalla, kun saan tehdä tällaisia esityksiä. Näkökulmani myös perinteisen teatterin pimennettyihin katsomoihin on muuttunut. Enää se ei ole vain musta aukko, vaan näen siellä pimeydessä katsojien moninaisuuden.

Jussi Lehtosen väitöstutkimus Elämäntunto - Näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön tarkastetaan 2.10. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.