Privet! Olin laiton maahantulija – silti sain viisumin ja vielä esitelmän Mannerheimista kaupan päälle

Kun kirjeenvaihtajamme Kerstin Kronvall viisi vuotta sitten lähti käymään Kirgisiassa, hänellä ei ollut viisumia. Lentokentällä Kronvall joutui kummalliseen tilanteeseen.

Ulkomaat
Privet! Kerstin Kronvall
Yle

Syksyllä 2010 olin menossa työmatkalle Kirgisian eteläosaan Oshin kaupunkiin.

Olin tarkistanut Kirgisian Moskovan suurlähetystöstä, että suomalainen voi saada viisumin Kirgisian kansainvälisillä lentokentillä, joten en hoitanut tätä asiaa etukäteen.

Kun väsyttävän yölennon jälkeen aamuviideltä saavuin Oshiin, jäin suosiolla passintarkistusjonon viimeiseksi.

Olin ainoa eurooppalaisen näköinen koko tulohallissa, ja ajattelin, että annan muiden mennä ennen kuin alan neuvotella viisumistani.

Tulohalli oli kylmän kalsea betonin ja pellin yhdistelmä, joka ei ilahduttanut silmää. Kun minun vuoroni tuli, syttyi passitarkastajan silmiin outo valo. Hän oli selvästi sekä harmissaan että peloissaan. Mitä tehdä tämän kummallisen ulkomaalaisen kanssa, joka pyytää viisumia.

Odotin aikani keikkuvalla tuolilla, kunnes halliin tuli tärkeän näköinen univormuherra korkea virkalakki päässään.

– Seuratkaa minua, hän sanoi ja vei minut ulos pimeälle lentokentälle.

Ehdin ajatella, että matkani loppui tähän ennen kuin hän vei minut sisälle toiseen taloon.

Tämä olikin komea rakennus. Sali johon tulin oli kuin Neuvostoliiton aikainen kulttuurikeskus. Oli kristallikruunua katossa, aitoa mattoa lattialla ja pehmeitä punaisia sohvia seinustalla.

– Odottakaa tässä, mies sanoi.

Istuuduin pehmeälle sohvalle, ja hetken päästä olin ilmeisesti nukahtanut.

Heräsin siihen, että joku oli aivan liian lähellä minua. Kun avasin silmät, ymmärsin, että tämä oli nainen, joka peitteli minua lämpimällä shaalilla. Hän kehotti hiljaisella äänellä minua nukkumaan ja sanoi, että myöhemmin saisin kahvia.

Joskus kahdeksan aikaan heräsin taas ja löysin nurkan takaa pienen tiskin, jonka takana nukkuva mies herättyään valmisti minulle kahvia.

Kun olin juonut puolet kahvistani, huoneeseen astui ystävällisesti hymyilevä mies.

– Minä tulin tekemään teille viisumin, hän sanoi.

Viisumitietoja kirjoittaessaan mies puhua pulputti häntä suuresti kiinnostavasta aiheesta, nimittäin Mannerheimin ratsastusmatkasta Keski-Aasiassa. Mannerheim nimittäin kävi matkallaan juuri Oshissa.

Kun viisumi oli myönnetty ja liimattu passiini, virkailija kysyi, miten olen menossa kaupunkiin. Kun kerroin ottavani taksin, hän jyrkästi kielsi minua tekemästä sellaista. Hänen mielestään se ei olisi turvallista.

Virkailija halusi itse viedä minut perille hotelliin. Näin voisimme jatkaa hyvin alkanutta keskustelua historiasta ja Mannerheimista.

Näin tapahtui, pääsin hotelliin ja olin muuttunut laittomasta maahantulijasta lailliseksi.

Seuraavana päivänä kävin Oshin vaatimattomassa Mannerheim-museossa.

Valitettavasti emme viisumivirkailijan kanssa vaihtaneet puhelinnumeroita, joten hän ei koskaan saanut tietää, että olin kovasti ihastunut museoon.