”Suomi ei noussut Viinasen leikkauksilla” – Korkman tylyttää suomalaisia talouspäätöksiä

Professori Sixten Korkmanin torstaina julkaistu teos Väärää talouspolitiikkaa käy läpi merkittävimpiä talouskriisejä sekä Suomessa että maailmalla. Korkmanin mukaan usein kriisit olisi voinut välttää tai niiden vaikutuksia olisi voinut lieventää oikealla talouspolitiikalla, mutta monesti talouspäättäjät ovat vain pahentaneet tilannetta.

talous
Iiro Viinanen.
Iiro Viinanen.Seppo Sarkkinen / Yle

– Rahaliiton puolesta esitetty taloudellinen argumentaatio ei koskaan ollut kovin vakuuttavaa, Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman kirjoittaa.

Rahaliittoa perusteltiin niin tehokkuuseduilla kuin hintojen vertailtavuudella.

Jo ennen rahaliiton perustamista ekonomistit varoittivat sen vaaroista. Ennen kaikkea esille nostettiin epäsymmetriset shokit eli maakohtaiset häiriöt, joihin eurojärjestelmän keskuspankki EKP ei reagoisi.

Tällöin yksittäinen jäsenmaa jäisi kipuilemaan talousvaikeuksiensa kanssa ilman, että lainanottoa alhaisilla koroilla kannustettaisiin tai euron ulkoista arvoa laskettaisiin. Ainoa keino kilpailukyvyn säilyttämisessä olisi sisäinen devalvaatio eli palkkojen laskeminen.

– Rahaliitto on kuitenkin syntyjään ennen kaikkea poliittinen projekti. Sen taustalla on toisen maailmansodan perintö ja tahto syventää Euroopan integraatiota, Korkman kirjoittaa.

Suomessakin liittymistä rahaliittoon ajoi Korkmanin mukaan poliittinen tahto, eivätkä taloudelliset reunaehdot. Taustalla oli Neuvostoliiton hajoaminen kahdeksan vuotta aiemmin.

– Rahaliiton jäsenyys, osallistuminen EU:n kovaan ytimeen, oli presidentti (Martti) Ahtisaaren ja pääministeri (Paavo) Lipposen lisäkeino Suomen poliittisen suuntauksen alleviivaamiseksi.

Paavo Lipponen
Paavo Lipponen.Seppo Sirkka / EPA

Korkmanin mukaan Suomi ei olisi liittynyt eurojärjestelmään, mikäli maassa olisi toimittu Ruotsin tavoin. Kansanäänestyksessä jäsenyys oli tyrmätty, eikä tämä olisi ollut huono vaihtoehto.

– Suomi on vuoden 2010 jälkeen juuttunut pitkäkestoiseen taantumaan, jossa nollakasvun vuodet ovat seuranneet toisiaan pitkään. Tämän taustalla on mitä suurimmassa määrin epäsymmetrinen shokki. Ennen muinoin Suomi olisi tässä tilanteessa devalvoinut markkansa.

Korkmanilta jäsenyys saakin tylyn tuomion, vaikka hän ei liputa eroamisen puolesta.

– Tämän päivän näkökulmasta Suomen eurojäsenyys näyttää vakavalta talouspoliittiselta erehdykseltä.

Lamasta noustiin kellumalla

– Jos joku taas kuvittelee, että olisi olemassa sellaisia ratkaisuja, että leikkausten tuskaa voitaisiin lievittää budjettivajetta kasvattamalla, erehtyy – ja erehtyy pahasti.

Korkman lainaa teoksessaan kuuluisaa silloisen valtiovarainministeri Iiro Viinasen lausuntoa. Lausuntoa hän pitää esimerkkinä siitä, miten Suomessa myytiin leikkauksia ainoana vaihtoehtona laman hoitoon 1990-luvulla.

– Tämä väite sivuuttaa sen tosiasian, että hätiköidyt kiristystoimet keskellä syvintä lamaa ovat alijäämän kutistamisen kannalta melko vähäarvoisia ja yhteiskunnallisesti erityisen vahingollisia.

Leikkausten lisäksi vahvan markan politiikkaa esitettiin toimintana, jolle ei ollut vaihtoehtoa. Tämä siitäkin huolimatta, että Suomen vienti ei vetänyt.

– Jotkut tuolloin esitetyt Suomen Pankin raportit sekä virkamiesten puheenvuorot näyttivät silloin dogmaattisilta kannanotoilta, joista tervejärkisyys ja viileä analyysi loistivat poissaolollaan.

Lama korjaantui ulkomaisen kysynnän virkoamisella ja markan arvon alentamisella. Markka devalvoitiin vuonna 1991 ja kun se ei auttanut, valuutta päästettiin kellumaan vuotta myöhemmin.

– Suomen lamaa ei taitettu Viinasen vaatimilla menoleikkauksilla, vaan hänen vastustamansa valuuttakurssin heikkenemisen avulla.

Sadan markan seteleitä.
Juha-Pekka Laakio / Yle

Korkman toimi valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtajana, kun Iiro Viinanen oli valtiovarainministeri. Korkman kannatti tuolloin markan devalvoimista.

Suomen 1990-luvun alussa kohtaama lama oli poikkeuksellisen jyrkkä ja epäonninen. Ongelmien juuret olivat pankkien liian aggressiivisessa lainanannossa ja kriisiä syvensi myös Neuvostoliiton ja idänkaupan romahtaminen.

Korkmanin mukaan ongelmien syyt heijastivat ”viranomaisten ja poliittisten päättäjien asettamia pankkien toiminnan reunaehtoja”, sillä aggressiivista lainaamista ei erikseen suitsittu.

Uskonkappale – vahva markka

Suomessa devalvaatioita tehtiin vuosina 1945, 1949, 1957, 1967, 1977–1978, 1982 ja 1991. Toiseksi viimeisen devalvaation jälkeen kritiikki rahan ulkoisen arvon laskemista kohtaan koveni.

Talouspäättäjien ja ajattelijoiden piirissä korostui oppi, jonka mukaan markan arvo ei saisi heilahdella. Kiinteän markan arvo edistäisi vastuullista palkkamalttia, sillä devalvaatio ei olisi myöhemmin mahdollinen.

Suomeen levisi käsitys, jonka mukaan valuutan arvolla ei pitkällä aikavälillä olisi vaikutusta reaalitalouden kehitykseen.

– Vakaan markan linja tai normi muodostui ajan myötä talouspoliittisesti keskeiseksi uskonkappaleeksi, dogmiksi, Korkman kirjoittaa.

Dogmiin sitoutuivat niin Harri Holkerin kuin Esko Ahonkin hallitus.

– Sitoutuminen vakaan markan dogmiin osoittautui kuitenkin 1990-luvulle tultaessa kestämättömäksi ja siten talouspoliittiseksi virhearvioksi.

Kireä finanssipolitiikka ja öljykriisi

Maailma kohtasi vuosina 1973–1975 öljykriisin, joka vei useat maat stagflaatioon, eli elinkustannusten nousuun ja korkeaan työttömyyteen. Presidentti Urho Kekkonen muodosti Miettusen hätätilahallituksen, jonka tarkoituksena oli torjua työttömyyttä.

Öljykriisin lisäksi talousongelmien taustalla oli liian löysä rahapolitiikka 1970-luvun ensimmäisinä vuosina, mikä johti talouden ylikuumenemiseen. Elinkustannukset kohosivat 17 prosenttia ja palkat 25 prosenttia vuonna 1974.

Kriisistä ja hätätilahallituksesta huolimatta Suomi harjoitti ”erittäin tiukkaa raha- ja finanssipolitiikkaa” vuosina 1975–1976.

– Tämä syvensi taantumaa, Sixten Korkman kirjoittaa.

Virheistä opittiin ja vuosikymmenen loppuun mennessä keynesiläiset ajatukset rantautuivat Suomeen: taantumissa taloutta piti elvyttää ja nousukausilla sitä tuli kiristää.

Keskuspankki pahensi pula-aikaa

Useat Euroopan maat olivat irtaantuneet valuuttojen kultakannasta ensimmäisen maailmansodan aikana, sillä ne pyrkivät rahoittamaan sotaponnistuksensa keskuspankin setelirahoituksella. Kun sota loppui, maat pyrkivät takaisin kultakantaan.

Monet maat tekivät paluuta kultakantoihin sotaa edeltävällä arvolla, jolloin valuutan ulkoinen arvo kohosi liian korkeaksi kilpailukyvyn kannalta. Suomi sen sijaan keskuspankkinsa pääjohtajan Risto Rytin johdolla päätyi pudottamaan valuutan arvoa murto-osaan.

Risto Ryti
Risto Ryti.Lehtikuva

Suomi ei kuitenkaan onnistunut välttämään talouskriisiä 1920- ja 1930-luvulla, sillä kansainvälinen talouskehitys ja keskuspankin myötäsyklinen rahapolitiikka vei maan talousturbulenssiin, jota Suomessa kutsuttiin pula-ajaksi. Ohjauskorkoja kevennettiin nousukaudella ja nostettiin lamassa.

Osaltaan tästä johtuen kotimainen kysyntä väheni, tuotanto supistui, työttömyys kasvoi, useat maatilat joutuivat pakkohuutokaupatuksi sekä pankit ajautuivat kriisiin.

Tilanne helpotti, kun markka irrotettiin kultakannasta vuonna 1931 ja valuutta devalvoitui noin 50 prosenttia suhteessa dollariin. Tämä johti kilpailukyvyn parantumiseen.

Suomi selviytyi muihin maihin verrattuna helpolla 1930-luvun lamasta. Vaikutuksen ihmisiin olivat kuitenkin kovia, sillä tuolloin Suomessa ei ollut sosiaalista turvaverkkoa.

Markka vei kilpailukyvyn

Suomi sai oman hopeamarkkansa käyttöönsä vuonna 1865. Vaikka oma valuutta muuttui myöhemmin tärkeäksi itsenäisyyden symboliksi, kaikki sen käyttöönotossa ei mennyt, kuten olisi pitänyt. Rahan arvo määriteltiin jo vuonna 1859 ja käyttöönoton hetkellä se tarkoitti lähes 20 prosentin revalvaatiota eli valuutan ulkoisen arvon nousua.

Johan Vilhelm Snellman.
Johan Vilhelm Snellman.Museovirasto

Varsinkin liikemiehet ja kartanonisännät vastustivat muutosta, sillä he pelkäsivät reaalisten palkkojen nousua ja maan kilpailukyvyn heikkenemistä. Senaattori Johan Vilhelm Snellman perusteli muutosta sillä, että palkat ja hinnat laskisivat revalvaation myötä. Tällöin myöskään kilpailukyvylle ei aiheutuisi suurta vahinkoa.

Hintataso ei laskenut nopeasti ja korkeat korot pitivät huolen siitä, että lainakanta maassa supistui. Tämä puolestaan heikensi talouskasvua.

Kun yhtälöön lisättiin katovuodet ja konkurssiaalto, tekijöiden yhteissummana Suomessa kuoli nälänhätään ja siihen liittyviin tauteihin 100 000 ihmistä.