Henkilökuva: Eduskunnan sarvikuono Seppo Tiitinen, Kekkosen ja Koiviston silmä ja korva

Pian eläköityvä Seppo Tiitinen on ollut parlamentin korkein virkamies neljännesvuosisadan. Entinen salaisen poliisin päällikkö sopeutui eduskunnassa alati vellovaan poliittiseen peliin, urkintaan ja vastaoperaatioihin luontevasti kuin agentti lerppahattuun.

politiikka
Seppo Tiitinen.
Seppo Tiitinen.Milla Vahtila / Yle

Japanin turvallisuuspalvelun agentti vaikutti hätääntyneeltä.

"Sööl, säveltäjämestari on kadonnut!"

Suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen kiitti tiedosta, lopetti puhelun ja mietti, miten ihmeessä tämäkin kriisi laukaistaan.

Elettiin syyskesää 1986. Presidentti Mauno Koivisto oli valtiovierailulla Japanissa. Kun Tiitinen haettiin puhelimeen, vierailun ohjelmassa oli päivän mittainen tutustuminen keisarilliseen kesäpalatsiin Kiotossa.

Supon päällikkö oli virkansa puolesta mukana presidentin virallisessa valtiovierailuseurueessa aivan kuten juuri kadonnut säveltäjämestari Joonas Kokkonenkin, keisarillisen hovin suosikkisäveltäjä. Kokkonen oli tosin jätetty Kioto-päiväksi Tokioon, Imperial-hotellin yleelliseen sviittiin toipumaan rankasta matkaväsymyksestä. Sviitin minibaari oli varmuuden vuoksi tyhjennetty.

Kaikista varotoimista huolimatta säveltäjämestaria Tokiossa vartioivat Japanin turvallisuuspalvelun miehet huomasivat kauhukseen, että korkea vieras oli jollakin konstilla livahtanut omin päin teille tietämättömille.

Nyt oli käyttöä ominaisuuksille, joita tiedustelukollegat sanovat Tiitisellä olevan ihan luonnostaan: nopeaa tilannetajua ja skarppia ihmistuntemusta.

Siinä, keskellä keisarillisen kesäpalatsin puutarhaa Kiotossa – satojen kilometrien päässä Japanin pääkaupungista – piti improvisoida etsintäoperaatio, jolla sviitistä itsensä ulos tiirikoinut säveltäjämestari löydettäisiin Tokion miljoonakaupungista. Ilman, että presidenttiä pitkänä laahuksena seuraava suomalainen media saisi vihiä koko tapauksesta.

Se onnistui. Toimittajat eivät koskaan panneet merkille, että presidentin seurueesta puuttui sinä päivänä yksi tärkeä jäsen. Pulma ratkesi lopulta varttitunnissa. Tiitinen käynnisti etänä Kiotosta hurjan jäljitysoperation japanilaisten kollegojensa avustuksella.

Pian hän sai huojentavan tiedon Tokiosta, säveltäjämestari oli löydetty hotellin aulasta: "He is in the baal."

Seppo Tiitisen elämä salaisessa poliisissa ennen hänen pääsihteeriuraansa eduskunnassa oli täynnä outoja, äkkinäisiä ongelmia, jotka lähes poikkeuksetta piti ratkaista ilman minkäänlaista julkista älämölöä. Hän eli varjojen maailmassa, mutta raportoi säännöllisesti kansakunnan auringolle, presidentti Kekkoselle ja myöhemmin Koivistolle.

Nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin, Tiitinen voi muistella Kioton tapahtumiakin hymyssä suin.

Pääsihteeri istuu moitteettomasti istuvassa tummassa puvussaan tilavassa ja arvokkaasti sisustetussa virkahuoneessa Sibelius-Akatemian toisessa kerroksessa. Urho Kekkosesta puhemiehenä vuonna 1955 maalattu muotokuva tuijottaa hypnoottisesti vastapäiseltä seinältä suoraan pääsihteerin työpöydän suuntaan.

Tiitinen asettautuu työhuoneen sohvaryhmän ääreen. Sambialaisen ministerin lahjoittama eebenpuinen sarvikuonoveistos on peilinkirkkaan pöydän ainoa koriste-esine. Molemmissa on jotain samaa,Tiitisessä ja sarvikuonossa.

Kumpikin on lajinsa viimeisiä, molemmat harvinaisia raskassarjalaisia. Toiselle on laadittu suojeluohjelma, eikä Tiitisenkään tulevaisuus pahalta näytä. Hän jää eläkkeelle tämän vuoden viimeisenä päivänä palveltuaan valtiota niin pitkään kuin se lain mukaan ylipäätään on mahdollista. Ei puhettakaan, että hän pitäisi rästilomat ennen eläkepäiviä.

– Samanlaisia lomapäiviähän ne eläkepäivätkin ovat, pääsihteeri toteaa.

Tiitisen eläköitymissuunnitelma ei eduskunnan kaltaisessa läpipoliittisessa laitoksessa ole tietenkään mennyt ilman supinoita. Kuppilassa kuiskitaan, että pääsihteeri venytti eläköitymisensä ajankohdan harkistusti uuden, keskustavetoisen hallituksen valtakaudelle, jotta myös seuraajaksi voitaisiin nimittää lähellä keskustaa oleva virkamies. Kun nimitys lähiaikoina ratkeaa paljastuu, onko salaliittoteoria oikeassa.

Suuri ja mahtava KGB, pieni ja sisukas supo

Kekkosesta ja Tiitisestä tuli läheinen työpari 1978, kun vanha presidentti värväsi keskustaa lähellä olevan nuoren juristin suojelupoliisin päälliköksi. Se oli melkoinen uraharppaus eduskunnan perustuslaki- ja ulkoasianvaliokunnan valiokuntasihteerille.

Supo – tai suopo, kuten Tiitinen sitä edelleen vanhan tavan mukaan kutsuu – oli tiukasti presidentin poliisi. Sen tärkein tehtävä oli vastavakoilu, ulkomaisten agenttien toiminnan tarkkailu ja torjunta. Kylmän sodan Helsinki oli idän ja lännen vakoilijoiden temmellyskenttä – erityisesti idän, aivan erityisesti KGB:n.

Tutkijat ovat väittäneet, että KGB:n agentit pyörittivät Suomea ja sen rähmällään olevia poliitikkoja mielin määrin.

Tiitinen ei allekirjoita väitettä alkuunkaan.

– Rähmälläänolo ei kyllä suopossa lainkaan näkynyt, eikä vaikuttanut.

Kun nykyisen supon ykköstehtävä on terrorismin torjunta, Tiitisen aikaan se oli yksiselitteisesti vastavakoilu.

Seppo Tiitinen.
Lännen mies. Suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen kättelee Suomessa vierailutta Yhdysvaltain presidenttiä George Bushia syyskuussa 1990. Vierellä Helsingin poliisikomentaja Paavo Koskela.Seppo Tiitisen arkisto

– Tehtävä oli muuan muassa kertoa poliittisen tiedustelun potentiaalisille kohteille, mitä tämä asema heiltä edellytti.

Supo yritti takoa neuvostoliittolaisia liehakoivien suomalaispoliitikkojen ja idänkaupan ammattilaisten kalloon, että ihan kaikkea ei pidä tehdä, jotta pääsisi Moskovan suosioon.

Tiitinen väittää, että vaikka vastassa oli suuri ja mahtava KGB, tilanne pysyi hyvin pienen ja sisukkaan supon hallinnassa.

Koviakin keinoja tarvittiin. Joskus oli tarvetta myös korkean tason kurinpalautukseen.

– Kun ilmeni tilanteita, että Moskovassa käytiin paitsi kauppaneuvotteluita myös keskusteluja KGB:n kanssa, asiaan puututtiin.

Presidentti Koiviston valtuuttamana supo kutsui jopa Etelärannan terävän pään, teollisuuden ja rakennusteollisuuden vuorineuvokset puhutteluun. Isokenkäisille tehtiin selväksi pelisäännöt, joita kanssakäymisessä neuvostoliittolaisten kanssa oli syytä noudattaa. Vuorineuvokset kuuntelivat nöyrästi kuin koulupojat ja Teollisuuden keskusliiton toimitusjohtaja Timo Relander piti kuuliaisesti pöytäkirjaa.

 Vuorineuvokset välittivät Moskovan rahaa SKP:lle

Idänkaupan vuorineuvokset eivät langenneet KGB:n pauloihin yksinomaan sinisilmäisyyttään tai hemaisevien naisagenttien lumoissa. Taustalla oli myös viileää laskelmointia. Kremlin miellyttäminen oli tärkeää, jos halusi etumatkaa idänkaupassa.

– Pienellä vastapalveluksella saattoi saada suosituimmuusaseman, Tiitinen toteaa.

Niinpä Tiitisen mukaan muutamat vuorineuvokset toimivat jopa rahanvälityskanavana Suomen kommunistisen puolueen suuntaan, jonka toimintaa Moskova avokätisesti rahoitti. Rahaa ei tietenkään kannettu muovipussilla Moskovasta Helsinkiin, vaan asia järjestettiin peitetymmin projektisopimusten yhteydessä.

– Heidän osaltaan voidaan puhua punaisista vuorineuvoksista, Tiitinen sanoo, mutta ei suostu paljastamaan yhtään nimeä.

Lopulta punaisten vuorineuvosten, KGB:n ja Supon keskinäinen kissa ja hiiri -leikki loppui kommunismin romahdukseen ja kylmän sodan päättymiseen 1990-luvun alkaessa.

Neuvostokommunismin arkulle Tiitinen pääsi heittämään kepeät mullat odottamattomalla tavalla.

Hän oli jo siirtynyt suposta eduskuntaan apulaispääsihteeriksi 1990, kun silloinen Kansallisosakepankin pääjohtaja Jaakko Lassila soitti ja kutsui lounaalle pääkonttorille Kämpiin.

Tiitisen läsnäoloa oli vaatinut Lassilan vieras, Tiitisen entinen kollega, Yhdysvaltain liittovaltion poliisin FBI:n ja myöhemmin myös maan tiedustelupalvelun CIA:n eläköitynyt johtaja William Webster. Hän oli vierailulla Helsingissä amerikkalaisen asianajotoimiston asioissa. Lounas päättyi kahden tiedustelumiehen voitonriemuiseen maljojen kohotukseen.

– Siinä me sitten skoolattiin sille, että meitä kumpaakaan ei enää tarvita entisissä hommissa, koska vastapeluri on kadonnut näyttämöltä, Tiitinen muistelee.

Hellä hämähäkki ja Liehuva liekinvarsi

Viimeiset 25 vuotta Tiitinen on katsellut Suomen ja maailman menoa Arkadianmäen korkeimman virkamiehen paikalta. Puhemiehet ja kansanedustajat ovat edustaneet vaihtuvuutta ja pääsihteeri Tiitinen pysyvyyttä Suomen eduskunnassa. Jotain symboliikkaa on siinäkin, että Tiitisen palkka (13 721 €) on reilusti korkeampi kuin hänen muodollisen esimiehensä puhemiehen palkkio (11 742€).

Vaikka Tiitisen asema eräänlaisena eduskunnan supervirkamiehenä on suvereeni, hän ei ole noussut siihen raa'alla valtapelillä. Veriset irtopäät eivät ole kierineet eduskunnan marmoriportaikossa, kun Tiitinen on vankistanut asemaansa. Läpikotainen tuntemus lainsäädännöstä ja perustuslain huippuasiantuntemus eivät ole olleet haitaksi.

Hänen tyylinsä on silittää myötäkarvaan poliittista järjestelmää ja sen avainpelaajia. Hän sanoo olevansa kansanvallan nöyrä palvelija ja hän osaa myös näyttää siltä. Hän osaa muokata tyylinsä, käytöksensä ja toimintapansa kulloisenkin poliittisen esimiehensä profiilin mukaiseksi. Jos Tiitinen on hämähäkki, hänen verkkonsa on pehmeää silkkiä.

Kaikista puhemiehistään Tiitisen suosikki on kokoomuksen Riitta Uosukainen (puhemies 1994-2003), joka pääsihteerin mukaan "hurmasi koko Euroopan laitoja myöten".

Eduskuntalähteiden mukaan Uosukainen oli Tiitisen suosikki yksinkertaisesti siksi, että puhemiehen liihoitellessa hurmaamassa Eurooppaa, pääsihteeri saattoi rauhassa operoida omalla sektorillaan. Työnjako sopi molemmille.

Savolaisella Tiiisellä on toinen selitys.

– Olemme molemmat itäsuomalaisia. Mukautuvainen mielenlaatu yhdistää. Uosukainen sanoikin joskus minulle, että on se, Seppo, luojan lykky, että sinä et ole pohjalainen.

Yhtäkaikki, työpari Uosukainen-Tiitinen toimi saumattomasti yhteen. Eduskunnan virkamies muistelee, kuinka hän kerran törmäsi parivaljakkoon tämän suunnitellessa parlamenttivaltuuskunnan matkaa Viroon.

– Meil on kuule Sepon kanssa nyt semmonen vauhti päällä, ett myöhän lennetään Tallinnaan vaikka ilman moottoria, Uosukainen hihkaisi.

Kansanedustajat kuin villit varsat

Kun Tiitinen 1992 nousi ensimmäisen kerran puhemiehen vierelle pääsihteerinä, istuntosalin korokkeelta avautui erilainen eduskunta, Suomi ja maailma kuin nyt neljännesvuosisata myöhemmin.

– Silloin elettiin juuri suurta murrosta. Suomi oli juuri (1989) päässyt livahtamaan jäseneksi Euroopan neuvostoon, nipin napin ennen Itä-Euroopan maita. Kommunismin romahdettua aukenivat portit länsi-integraatiolle, Suomesta tuli EU:n ja euroryhmän jäsen. Tämä ajanjakso on ollut kiihtyvää kansainvälistymistä myös eduskunnan kohdalla.

Kansainvälistyminen, avautuminen, mediakeskeisyys – kaikki näkyy myös kansanedustajakunnassa. Jos vanhaan hyvään aikaan Arkadianmäellä oli pari – korkeintaan kolme – niin sanottua poliittista kylähullua, nyt kroonisen narsismitartunnan saaneita julkisuushakuisia ja -haluisia kansanvalittuja pyörii istuntosalin kameroiden edessä enemmän kuin viikon lööpeille mahtuu.

Tiitinen ei näe asiaa yhtä dramaattisena, vaikka myöntääkin, että suomalainen henkilövaali nostaa värikkäitä yksilöitä eduskuntaan.

– Listavaali, jollainen on käytössä Ruotsissa, tuottaa tasalaatuista mutta ehkä hieman tylsääkin kansanedustajamateriaalia. Meillä kaikki kukat kukkivat.

Listavaalissa ehdokasasettelu on puolueiden käsissä. Ne valitsevat ehdokkaat listoille ja panevat ne jopa läpimenojärjestykseen.

– Riitta Uosukainen sanoikin minulle kerran, että jos Suomessa olisi käytössä pitkät listat, hän ei olisi ikinä päässyt kansanedustajaksi.

Erityisesti vaalikauden alku on värikästä aikaa, kun uudet edustajat kirmaavat politiikan kedolle kuin villit varsat. Eduskunnassa on kuvattu natsitervehdys, laulettu puhujakorokkeelta, matkittu imaamin kutsuhuutoa ja talon ulkopuolella toikkaroitu moottoripyöräjengin jatkoilla.

Tiitinen ei halua hätkähtää. Hän tietää kokemuksesta, että meno rauhoittuu ajan myötä.

– Jokainen vaali tuottaa jotakin erityistä, mutta kyllä ne sitten painuvat parrellensa.

Tiitinen ylistää nykyisten edustajien valmiuksia käydä elävää ja vilkasta keskustelua salissa. Poissa ovat paperit, tilalla somesta opittua suoran sanomisen henkeä.

Loppupeleissä Tiitinen on useimmiten ollut parlamentin ja sen yksittäisten edustajien asialla, mutta tavoilleen uskollisena hän on operoinut kulisseissa. Kun varsinkin iltapäivälehdet pitivät aikoinaan tarkkaa kirjanpitoa muun muassa kansanedustajien poissaoloista, pääsihteerin johdatuksella eduskunta laati vaivihkaa uuden järjestelmän. Turhautuneen median mielestä se käytännössä tekee miltei mahdottomaksi seurata aukottoman tarkasti aiheettomia poissaoloja. Tästä Tiitinen on luonnollisesti eri mieltä.

– Olemme siirtyneet yleiseen eurooppalaiseen käytäntöön. Kansanedustajien poissaolojen kyylääminen oli ihan suomalainen innovaatio. Se vääristi kokonaiskuvaa kansanedustajien työstä, Tiitinen selittää.

Neljännesvuosisadan ura virkamiesvallan huipulla ei joidenkin mielestä ole mennyt Tiitisenkään kohdalla ilman sivuvaikutuksia. Pääsihteerin nöyrän ja lojaalin ulkokuoren alla on entistä voimakastahtoisempi ja määrätietoisempi vaikuttaja, jolta joskus maa katoaa kiiltonahkakenkien alta. Monien mielestä Tiitisestä on tullut renessanssiruhtinas, joka osaa nauttia hyvästä oopperasta, hyvästä viinistä - ja pesäpallosta!

Eduskunnan satavuotisjuhlat puhemies Paavo Lipposen (sd) aikana antoivat vauhtia arvostelijoille. Taistelupari Lipponen-Tiitinen muun muassa hankki Afrikan-turneellaan juhlia varten tuhannen pullon erän valkoviiniä eteläafrikkalaiselta viinitilalta.

Hanke ei mennyt ilman komplikaatioita ja tuli kalliiksi veronmaksajille. Pullo, joka maksoi tilalla 5,4 euroa tuli lopulta tuotevalvontakeskuksen takavarikkojen ja oikeudenkäyntien jälkeen maksamaan eduskunnalle 70 euroa.

Tiitisella on vankka parlamentaarinen selkänoja myös viinihankinnalle.

– Kaikki, mitä järjestelyistä päätettiin, tehtiin parlamentaarisessa juhlatoimikunnassa, jota puhemies johti. Toimikunta oli sitä mieltä, että juhlitaan isosti ja kansainvälisesti.

Sitä saa, mitä tilaa.

Tiedustelumies unohti tehdä muistiinpanoja

Tiitisen pitkä ura salaisessa poliisissa ja parlamentin korkeimman virkamiehen paikalla saavat veden nousemaan kenen tahansa muistelmakirjailijan kielelle. Jos kaiken kertoisi siitä...

Eläköityvä pääsihteeri suhtautuu nuivasti muistelmien kirjoittamiseen. Hän jättää kuitenkin takaportin auki.

– Itse en niitä ainakaan kirjoita.

Hän väittää, että ei ole tehnyt minkäänlaisia muistiinpanoja. Kuuluisasta Tiitisen listastakaan hän ei omien sanojensa mukaan muista yhtään nimeä – ne eivä olleet millään tavalla tunnettuja henkilöitä.

Yksi tapaus on kuitenkin jäänyt harmittamaan aivan erityisesti. Taas on palattava presidentti Koiviston vierailulle Japaniin 1986.

– Istuin Joonas Kokkosen vieressä lentokoneessa ja hän kertoi aivan uskomattomia tarinoita kulttuurielämän vaikuttajista ja tapahtumista. Ne olisi kyllä pitänyt tuoreeltaan panna muistiin.