Kouluttamassa levottomassa Afrikassa – 100 oppilaan opetusryhmä haastoi opettajan

Puoli vuotta keskeisessä Afrikassa, Etelä-Sudanissa ja Ugandassa, avasi kruunupyyläisen opettajan Lea Hopkinsin silmät. Etelä-Sudanissa olisi ensitavoitetta siinä, että opettajankoulutuslaitokset pystyisivät pitämään toimintansa käynnissä levottomassa maassa, Ugandassa taas on haastetta siinä, miten yli sadan oppilaan opetusryhmien opetusta saataisiin oppilaskeskeisemmäksi.

Kotimaa
Sudanilaisia lapsia kylän raitilla, taustalla myös opetrtaja.
Mundri, Etelä-Sudan, kuvassa paikallisia lapsia opettaja Wisdomin johdolla Lea Hopkins

Lea Hopkins oli viime talvena puoli vuotta Afrikassa. Alkuperäinen tavoite oli toimia tuo aika Etelä-Sudanissa, mutta toisin kävi. Kolmen kuukauden jälkeen oli lähdettävä levottomuuksia pakoon etelänaapuriin Ugandaan.

Hopkins oli Afrikassa Opettajat ilman rajoja -verkoston tavoitteiden mukaisesti tukemassa paikallista opetusta. Tätä toimintaa koordinoi Kirkon ulkomaanapu.

Lea Hopkinsin matka siis alkoi Etelä-Sudanista, vielä hauraasta valtiosta, joka itsenäistyi vasta vuonna 2011.

– Ihana maa, ihania ihmisiä, mutta infrastruktuuria ei ole ollenkaan. Taloudellisesti ei juuri mitään saatavilla, ruokakauppaa tehdään vain toreilla, terveydenhoitoa ei ole eikä koulutus ole kunnossa. Ainoa mitä heillä on tällä hetkellä on öljy, kertoo Hopkins.

Tiet ja autot vastuksena

Hänen työpaikkanaan oli Kotobi Institute for Teacher Education, opettajien koulutuslaitos. Se sijaitsi maanviljelysalueella 150 km:ä pääkaupungista. Asunto sijaitsi 19 km:n päässä, Mundrissa.

– Talo, jonka piti valmistua minua varten opettajankoulutuslaitoksen lähistölle, ei koskaan valmistunut – afrikkalaiseen tyyliin, naureskelee Lea Hopkins.

Joka toinen päivä autokin hajosi matkalla.

– Minut kuljetettiin maasturilla työpaikalle 19 km:n matka. Kahdeksalta lähdin ja, jos hyvä tuuri kävi, olin yhdeksältä koululla. Tiet olivat millaisia sattui. Joka toinen päivä autokin hajosi matkalla.

Afrikkalaislapsi koskettaa aikuisen suomalaisen kättä, taustalla värikäs kori.
Lea Hopkins

Mundrissa Hopkins asui vierastalossa muiden ulkomaisten avustustyöntekijöiden kanssa. Maassa on paljon avustustyöntekijöitä, koska maa elää käytännössä kansainvälisestä avusta. Maassa ei ole henkilöautoja. Syykin on selvä: Ainoa päällystetty tie vie pääkaupungista Jubasta 200 km Ugandan rajalle.

Lukutaito ja rauha vielä hakusessa

– Opetin oppilaskeskeistä opetusta, mutta myös arabiankielisille opettajille englantia. Mahdollisuudet samantyyppiseen opetukseen kuin meillä ovat aika heikot, koska ei ole opetusmateriaaleja eikä ihan joka päivä sähköäkään. Käytännössä materiaaleina olivat taulu ja liidut.

Hyvin harva saa alaluokkien jälkeen jatkokoulutusta.

– Etelä-Sudanissa arvellaan lukutaidon olevan 30%:n luokkaa. Sitä on vaikea parantaa, kun opettajankoulutuslaitoksia joudutaan ajoittain sulkemaan konfliktien takia. Varsinkin tyttöjen asema on heikko. Jos joku saa koulutuksen, se on yleensä poika. Hyvin harva saa alaluokkien jälkeen jatkokoulutusta. Silloinkin kouluun lähdetään naapurimaihin Ugandaan tai Keniaan, kuvaa tilannetta Lea Hopkins.

Hänkin joutui lopettamaan Etelä-Sudanissa työskentelynsä levottomuuksien takia ja siirtyi Ugandaan seuraavan 3 kk:n ajaksi.

Uganda on asekeleen edellä

– Uganda on kehittynyt valtavasti Idi Aminin ajoista. Infrastruktuuri on kunnossa. Virallisesti lukutaito on lähes 90%:lla ugandalaisista, mutta opetuksen taso on heikko, vertaa Hopkins.

– Isot oppilasmäärät, opettajakeskeistä opetusta, toistomenetelmää käytetään hyvin paljon. Siellä opettajankoulutus on olemassa, mutta taso on ihan eri kuin voisi olla.

Hopkins sai Ugandassa kollegaksi suomalaisen Helena Sandbergin. Toimipaikkana oli kaupunki nimeltä Lyantonde. Siellä naiset pyrkivät viemään opetusta eteenpäin järjestämällä työpajoja ja kertomaan näin, millaista on oppilaskeskeinen opetus.

Lapsia pulpeteissa, kirjoja ja lehtiöitä avoinna.
Lyantonde, Uganda, paikallisen islamilaisen alakoulun oppilaita tunnilla.

– Mielenkiintoinen asia oli Ugandassa se, että kouluttajat käyttivät kaikkia moderneja termejä. He sanoivat, että opettavat oppilaskeskeisesti. Sitten mentiin luokkaan, jossa oli 108 oppilasta ja yksi opettaja, joka takoi karttakepin avulla toistomenetelmää käyttäen. Näistä asioista on kuultu, mutta on eri asia, miten ne on laitettu toimeen, huomasi Hopkins.

Opettaja takoi karttakepin avulla toistomenetelmää käyttäen.

– Kyllähän opetuksen kehittyminen on Suomessakin aikaa vienyt, mutta nyt meillä on kanttia Pisa-tulosten ansiosta mennä sanomaan, että oletteko ajatelleet, että näinkin voisi tehdä. Mehän emme menneet sinne opettamaan, että tehkää näin, vaan annoimme ideoita, ja he tekevät asiat tavallaan.

Lämpimiä ikimuistoisia kohtaamisia

– Ei sitä voinut etukäteen oikein kuvitellakaan, mitä tulisi kokemaan, koska se oli minulle ensimmäinen käynti Afrikassa. Kun muut kuulivat tästä Etelä-Sudanissa, heitä nauratti kovasti ajatus, että kaikista Afrikan maista tulin juuri siihen, jossa ei käytännössä ole mitään.

Siellä oli varmaan maailman lämpimimmät ja ihanimmat ihmiset.

– Minuun iski kuitenkin sellainen yllättävä asia, että siellä oli varmaan maailman lämpimimmät ja ihanimmat ihmiset! Minä en ole koskaan tavannut sellaisia – ja minä asun sentään Kruunupyyssä - onnellisten ruotsinkielisten seudulla, Hopkins naureskelee.

– Siellä oli ihmisissä sellaista lämpöä, joten en koskaan ennen ollut kokenut.