1. yle.fi
  2. Uutiset

Kun kukaan ei saata viimeiselle matkalle – paitsi Reijo

Yksinäisten hautajaisten kappalainen Reijo Sillanpää veisaa virren, vaikka kukaan ei kuule.

Kotimaan uutiset
Reijo Sillanpää
Nina Keski-Korpela / Yle

1400-luvulta peräisin oleva Vanajan kivikirkko on lämmin lokakuun lopun repaleisenharmaana aamuna. Lämmin on myös Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan kappalaisen Reijo Sillanpään katse ja hymy. Kädenpuristus on luja ja rehti. Reijo ohjaa istumaan kirkon etupenkkiin ja nostaa itselleen tuolin.

– Tässä minä yleensä keskustelen hääparien kanssa, hän kertoo.

Mutta nyt ei puhuta häistä vaan hautajaisista. Niistä kerroista, jolloin kirkossa ovat vain Reijo ja vainaja.

– Kolme tai neljä yksinäisen siunausta olen toimittanut. Ne jäävät mieleen poikkeuksellisina tilanteina.

Yksinäisissä hautajaisissa ei ole ollut kanttoria, mutta virren Reijo silti laulaa. Vaikka kukaan ei kuulisi.

– En tiedä kuuleeko vainaja, todennäköisesti ei, mutta mistäs minä sen tiedän.

Reijo Sillanpää Vanajan kirkossa
Nina Keski-Korpela / Yle

Suomalaisen yksinäisyyden päätepiste

Pappi suuntaa hautajaispuheensa normaalisti surevalle saattojoukolle. Mutta entä kun heitä ei ole?

– Kaikki mitä hautaan siunaamisen kaavassa on, raamatunlukuineen ja rukouksineen, on siinä läsnä. Puhun ikään kuin tälle lähtijälle. On ilmeisesti afrikkalainen hautaamisen tapa, että siunaava pappi saattaa kertoa vainajalle, keitä täällä on läsnä sinua saattamassa. Tietysti uskon näköala ja toivo, johon häntä siinä yksinäni saattelen, tulee puheessa jotenkin esille.

Hautausmaalla hautakiviä pensasaidan molemmin puolin
Nina Keski-Korpela / Yle

– Eräässä vanhassa hautausrukouksessa on "me muistamme sinun edessäsi poisnukkuneita rakkaitamme". Siinä on tämä 'sinun edessäsi', ja ajattelen, että emme puhu suoraan vainajille, vaan Jumalan kautta vainajille. Siinä voi olla jokin salaisuus tai linkki, Reijo puntaroi.

Yhteisöllisyyden vaihtuminen näin vahvaksi yksinäisyydeksi on huolestuttava.

Arkulla ei välttämättä ole kukkia. Hautaustoimistosta tulee pelkästään arkku. Tilaisuus on hyvin koruton, eräänlainen suomalaisen yksinäisyyden päätepiste.

– Onneksi Hämeenlinnassa näitä tilanteita on hyvin harvakseltaan, noin viisi, kuusi vuodessa. Pääkaupunkiseudulla niitä on viikottain. Se kertoo isomman paikkakunnan yksinäisyydestä. Maaseudulla, pienemmissä kaupungeissa ei jäädä ehkä ihan niin yksin.

– Tämä on hyvin traaginen kehitys. Yhteisöllisyyden vaihtuminen näin vahvaksi yksinäisyydeksi on huolestuttavaa.

Kaiken keskellä yksin

Millainen elämä johtaa siihen, että tulee haudatuksi yksin, vailla saattajia?

– Olen tavannut hyvin iäkkäitä ihmisiä sairaalassa tai vanhainkodeissa, joilta ystävät ja ikätoverit ovat kuolleet. Jos ei ole omaa perhettä, siinä voi olla yksin ja ihmetellä, miksi minä täällä vielä olen. Ei välttämättä ole tullut hylätyksi tai unohdetuksi, ihmiset ovat vain kadonneet ympäriltä.

Kaikkein traagisinta on, jos omaiset ovat hylänneet.

– Hyvä on muistaa, että yksinäisyys johtuu monenlaisista asioista. Se voi olla myös oma valinta.

– Mielenterveysseuran puheenjohtaja Pirkko Lahti sanoi, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla kuusi arkunkantajaa. Se ei liity niinkään saattohetkeen kuin elämään: meille on tärkeää vaikka vain kaksikin arkunkantajaa, joitakin sellaisia läheisiä, joiden kanssa voisi jakaa elämän kipeimpiä ja raskaimpia kuormia.

Pappi Reijo Sillanpää Vanajan kirkossa, taustalla krusifiksi
Nina Keski-Korpela / Yle

Useamman kerran Reijo on ollut myös kantamassa arkkua, jos saattoväki on kovin pieni.

– Kaikkein traagisinta on, jos omaiset ovat hylänneet. Näitäkin tilanteita on. Omaiset puhuvat, että en tiedä tuleeko se poika, veli tai sisko. Yhteyttä ei ole pidetty vuosiin tai vuosikymmeniin. Aina toivoo, että hautajaiset voisivat olla sovituksen tai sovinnon tekemisen paikka.

Tänään minä, huomenna sinä

Vuosikymmeniä pappina toiminut Reijo Sillanpää valmistautuu viimeiseen pyhäinpäivään virassa. Eläke häämöttää ensi vuonna. Pitkä kokemus auttaa selviämään myös karuista, yksinäisistä hautajaisista.

Yksinäisyyden kuorma on ylivoimaisen raskas.

– Monenlaiset ajatukset pyörivät siinä tilanteessa mielessä. Ehkä ajattelee ihmistä ja hänen elämäänsä. Yksinäisyys, elämän yksinäisyyden rankkuus jollakin tavalla koskettaa, vaikka sitä ei tietoisesti ajattele. Sääli on huono sana, suru on vahvempi.

Hautausmaan käytävä
Nina Keski-Korpela / Yle

– Kun kuulee kuolemantapauksista, joissa vanhus on saattanut olla kuolleena pitkiäkin aikoja asunnossaan, tai puhutaan vanhusten itsemurhista, niin olen miettinyt, että vuosisatojen varrella ihmiset ovat kohdanneet monenlaista elämäntuskaa: sairautta, kuolemaa, köyhyyttä, työttömyyttä ja eroja. Mutta niistä on selvitty, kun on ollut ihmisiä rinnalla.

– Yksinäisyyden kuorma on ylivoimaisen raskas – varsinkin jos tuntee, että on tullut unohdetuksi ja hylätyksi. Ei ole ketään, kenen kanssa sitä jakaa, Reijo pohtii vakavana.

Kuka kiittää, kuka kaipaa, kuka muistaa?

Kirkkoa ympäröivää hautausmaata siistitään syksyn kuolleista lehdistä pyhäinpäivän alla. Vanajan kirkon korkeista kaari-ikkunoista heijastuu aurinko pilvien lomasta.

– Kun katselee jouluna ja pyhäinpäivänä haudoille, niin kyllä siellä on koko hautausmaan kattava valomeri. En osaa sanoa, onko siellä katveita. Varmasti on hautoja, joilla kynttilää ei ole.

Hautakynttilöitä haudalla
Nina Keski-Korpela / Yle

Ihminen on kuollut vasta sitten, kun häntä ei kukaan muista. Kuka muistaa yksin haudattua, Reijo Sillanpää?

– Niinpä. Siinäpä se iso kysymys on. Minkälaisina meitä muistetaan? Jos ei ole ketään, joka muistaa? Pääpaino on elämässä, että on oltu ja eletty tavalla, joka on luonut yhteyden toisiin.

– Jos minua ei kukaan täällä muista, se tuntuu nyt karulta, mutta Jumalan muistissa he joka tapauksessa ovat. Jumalan sydämellä.

Lehdettömiä koivuja
Nina Keski-Korpela / Yle
Lue seuraavaksi