Lukijat kertovat omaishoidosta: Unettomia öitä ja sossutuilla elämistä

Omaishoitajien tarinat ovat riipaisevia. He kertovat, että luopuminen on vaikeaa, mutta jossakin vaiheessa pakko. Suomen Muistiliitosta sanotaan, että luopumisen ja syyllisyyden tunteista kannattaa puhua esimerkiksi läheisten kanssa.

Kuva: Anu Rummukainen / Yle

Kysyimme Ylen verkkosivuilla, milloin on aika luopua omaishoidosta. Omaishoitajat ovart kertoneet  oman jaksamisensa olevan kovilla, kun hoidettavana on esimerkiksi muistisairaudesta kärsivä puoliso.

Lukijoiden kommenteissa tuli hyvin vahvasti esille se, että luopuminen on vaikeaa, mutta jossakin vaiheessa välttämätöntä.

"Omaishoidosta irrottautuminen kannattaa aloittaa silloin, kun se ensimmäiseksi tulee mieleen. Prosessi itsessään saattaa kestää kauan. Ei se ole sairaalle omaisellekaan herkkua, kun voimaton puoliso yrittää hoitaa." Vierestä voimattomana seurannu

"Näin jälkeenpäin selkeämmin näkee omalla kohdallaan sen, että olisi pitänyt luopua omaiseni hoidosta jo pari vuotta aikaisemmin kun omat voimat alkoivat hiipua." Tunnista voimavarasi ajoissa

"Olen myös vierestä seurannut, aivan epäinhimillisiä ponnisteluja, jotta saisi lupauksensa "laitokseen en sinua anna" pidettyä. Jossain vaiheessa se vaan käy ylivoimaiseksi, olkaa ihmiset itsellenne armollisia. Ei pysty, kukaan, määräänsä enempää." Kauheaa katsottavaa

Suomen Muistiliiton järjestöjohtaja Anna Tamminen muistuttaa, että hoitavalle omaiselle luopuminen merkitsee myös oman elämäntilanteen suurta muutosta.

– Omaishoitajan jaksamisen turvaamiseksi tarvitaan tilapäisiä hoitopaikkoja ja/ tai hoidettavan päivätoimintaa. Hoitopaikan tarpeesta kannattaa kertoa mahdollisimman aikaisin kotipalveluohjaajalle, SAS –hoitajalle tai kotihoidon työntekijälle. Näillä järjestelyillä sekä hoitaja että hoidettava voivat vähitellen valmistautua omaishoitotilanteesta irrottautumiseen.

Tamminen sanoo, että yllä olevat kommentit ovat erittäin tuttuja muistisairaan ihmisen puoliso-omaishoitajille, koska takana on pitkä yhteinen historia.

– Yhteisestä elämästä luopuminen on ajatuksenakin niin suuri muutos, että sitä päätöstä pitää saada rauhassa valmistella.

Muun muassa vertaistukiryhmistä saa tukea ja apua. Tärkeintä on, että on ihmisiä joiden kanssa voi puntaroida luopumisen herättämiä tunteita, esimerkiksi menettämisen ja syyllisyyden tunteita, järjestöjohtaja Anna Tamminen kertoo.

Ei velvollisuutta

Lisäksi on tärkeätä miettiä hyvin tarkkaan ja rehellisesti, lähteäkö alkujaankaan omaishoitajaksi.

"Minun oletettiin ryhtyvän halvaantuneen vanhempani omaishoitajaksi, mutta totesin asian mahdottomaksi. Olin tuolloin kahden kouluikäisen yksinhuoltaja. Omaishoitajaksi ryhtyminen olisi tarkoittanut irtisanoutumista töistä. Minun olisi pitänyt hoitaa vanhempaani 24/7 sekä kasvattaa kaksi lasta ja maksaa heidän elatusensa sekä myöhemmin opinnot vailla kuukausituloja. Vanhempani eli halvaantuneena 8 vuotta. Jos olisin ryhtynyt omaishoitajaksi, olisin noiden 8 vuoden jälkeen minä jäänyt täysin tyhjän päälle jatkamaan elämääni vailla työpaikkaa, asuntoa... " Eräs tytär

"Läheiselle ihmiselle se muutos, mikä tapahtuu, voi olla liian sietämätön, olen hyvin epävarma siitä, onko inhimillistä velvoittaa ketään siihen." Apua tarvitaan

Voimat menevät

Omaishoitajan taakka on raskas. Vuosien sitoutuminen läheisen ihmisen hoitamiseen vie voimat. 

"Ajankäyttöni äitini hoitoon aiheutti myös jatkuvaa poissaoloa kotoa ja tuo aika oli pois aviopuolisolta ja minua tarvitsevilta teineiltä työpaikkaanikaan unohtamatta. Kesti pitkään toipua ennalleen - koko perheeltä ja varsinkin minulta joka olin lähellä hermojeni menetystä useiden vuosien hoitamisen jälkeen." Tunnista voimavarasi ajoissa

"Oli superraskasta aikaa kun äitini sairastui alzheimerin tautiin. Itse keskeytin opintoni yliopistossa ja muutin kotiin äitiä paimentamaan. Isäni ei äidin sairautta kestänyt vaan alkoholisoitui totaalisesti ja huiteli viikkoja missä huiteli, baareissa ja ryyppykavereidensa luona. Itse elin sossutuilla pari vuotta hyvin sekavan ja vainoharhaisen äitini kanssa ennen kuin sain hänet hoitoon. Ei sitä aikaa tee mieli muistella eikä siitä oikein vieläkään ole toipunut. Ajatukseni pahimmillaan olivat pelottavan synkkiä enkä edes saanut pariin vuoteen nukuttua yksiäkään kunnon yöunia." Mies, 41 v

Suomen Muistiliiton järjestöjohtaja Anna Tamminen muistuttaa, että omaishoitajuuteen ei voida pakottaa.

– Tässä kannattaakin olla rehellinen itselleen. Läheisen sairaus tai vammaisuus voi myös olla niin vaativa ja vakava, että omaishoitajuus ei ole riittävä vastaamaan hoidettavan tarvitsemaa hoitoa.

Tamminen sanoo, että omaishoitajan pitää tunnistaa oman jaksamisen rajat, jotta hoitaja ei itse sairastuisi.

– Valtaosa omaistaan auttavista toimii omaisensa tukena ilman yhteiskunnan tarjoamaa apua. Jos on käytännössä omaishoitotilanteessa, kannattaa hakea tietoa ja ohjausta sekä tukea kotiin.

Mutta suurin on rakkaus?

Vaikka omaishoitajan osa on raskas, lukijat muistuttavat, että rakkaista on huolehditava.

"Tottakai rakkaistaan haluaa huolehtia niin kauan kuin pystyy. Toivon kaikille myös voimia kohdata omat rajat, tunnistaa ne ja hyväksyä oma rajallisuus. Näitä asioita emme voi muuttaa, hallita, yrittäkäämme hoitaa parhain päin yhdessä ammattilaistenkin kanssa kun tarpeen." Apua tarvitaan

"Kuusi vuotta hoidimme Alzheimeristä kärsivää vanhempaamme kotona, vielä silloin kun hänet piti kantaa suihkuun ja vessaan. Viimeiset 6 kk hän oli sairaanhoidossa. Sielläkin kävimme päivittäin katsomassa useamman kerran.  Läheisyys on kaikkein tärkeintä. Yksinäisyys ja hajoava mieli ovat ahdistava yhtälö, jos ei ole läheisiä antamassa turvallista oloa." Läheisyys tärkeintä

"Vuodesta 2007 olen ollut omaishoitaja, isä kuoli 2010. Loppuaika meni sairaalassa kun omat koti voimat eivät riittäneet.  Äitikin on vanha ja ei pärjää yksin, nyt olen hänen omaishoitaja. Siinä ne päivät menevät, omaisia en minä ainakaan voi jättää. Elämä käpykylällä on vain kotona olemista, kaikki vanhat kaverit ovat häipyneet täältä. No ainakin jää aikaa omiin harrastuksiin ja muistoihinkin." Oma huone

Omaishoitoon liittyy aina tunneside. Omaishoidon ja ammattilaisen antaman hoidon ja avun motiivi ei ole verrattavissa, sanoo Suomen Muistiliiton järjestöjohtaja Anna Tamminen.

– Omaishoitoa tutkinut Tuula Mikkola onkin sanonut, että omaishoidon tärkein motiivi on suhde, joka ei ole syntynyt hoidon tarpeen perusteella, vaan on olemassa siitä riippumatta.