Puoli vuosisataa nakkikioskilla – Veijo isännöi rahtarien olohuonetta

Veijo Aho on ruokkinut grillikansaa yli 50 vuotta. Nakkikioskien kulta-aikana grillipohatta oli pienen paikkakunnan julkkis, jonka kaikki tunsivat. Aho ei ole päässyt rasvantuoksuisesta keittiöstä vielä seitsemänkymppisenäkään.

ilmiöt
Stop & Go Grilli ulkoapäin, rekka-autojen takaa
Kirsti Pohjaväre / Yle

Vielä on jäljellä perinteisiä tienvarsigrillejä ketjukuppiloiden valtakaudella.

Rekkakuljettajien suosima grilli nelostien varressa on pitänyt huolta matkamiehen nälän tyydyttämisestä kohta 20 vuotta. Tienvarteen saapuneet kauppakeskukset ja taukopaikat eivät ole vieneet rasvalta tuoksuvan grillin vakioasiakkaita.

Usein tilataan se perinteinen, rahtarin annos: pihvi, muna, makkara ja ranskalaiset, kertoo grilliyrittäjä Veijo Aho.

– Tämä on rahtarien olohuone. Tiedämme jo tulijan astuessa ovesta sisään, mitä hänelle tehdään. Makkara on rahtimiehen vihannes.

Grillin katossa roikkuu koukuista 628 ihmisten nimillä varustettua kuppia, Amerikan malliin. Kupin ostajalle kahvi aina ilmainen.

Pariin kertaan laajennetun grillin seinillä on lähes tuhat kuvaa asiakkaiden rekoista. Kaikki grillin omistajan Veijo Ahon ottamia kuvia.

Suurin ruuhka nakkikioskilla ajoittuu iltakymmenen jälkeiseen aikaan. Silloin parkkipaikalla seisoo parhaimmillaan 30 rekkaa.

– Henkilöautoilijoitakin meillä käy. Sanovat, että missä on pihassa rekkoja, siellä on nopea palvelu, ja sinne he pysähtyvät, Aho kertoo.

Rekkakuskien kahvimukit roikkuvat katossa Veijo Ahon grillissä
Ahon kuppilassa pysähtyvät etenkin rahtarit. Ajatus nimikkomukeihin tuli, kun yrittäjä seikkaili Yhdysvalloissa. Kirsti Pohjaväre / Yle

Nakkikioskista bisneksen tynkää

Ahosta tuli grilliyrittäjä parikymppisenä.

Tuolloin lahtelainen nuori mies työskenteli portsarina kaupungin ravintoloissa: Kauppahotellissa, Lasipalatsissa ja Salpauksessa. Aho huomasi, että joka päivä ravintolassa kävi lounaalla sama mies.

Mietin, että siinä saattaisi olla bisneksen tynkää, jos voi lounastaa ravintolassa joka päivä.

Veijo Aho

Sellainen oli siihen aikaan harvinaista.

– Kysyin, mitä mies teki. Hän kertoi pitävänsä nakkikioskia. Hänellä oli kaksi kioskia Lahden torin laidalla. Mietin, että siinä saattaisi olla bisneksen tynkää, jos voi lounastaa ravintolassa joka päivä, muistelee Aho.

Vuonna 1963 Aho muutti Lahdesta Heinolaan ja sai Seurahuoneelta töitä portsarina. Ajatus omasta nakkikioskista muhi jo mielessä.

Kioski, johon mahtui pelkkä höyrykeitin

Seuraavana kesänä kioski oli pystyssä. Koppiin mahtui pelkkä höyrykeitin, jossa nakit ja makkarat lämpenivät.

Kun samana vuonna Heinolaan saapui leipuri Pekka Mussalo, joka alkoi leipoa lihapiirakoita, kioskin menestys oli taattu.

Ahon ura pikaruokayrittäjänä oli alkanut.

– Aiemmin heinolalaiset olivat käyneet Lahdessa syömässä lihapiirakkaa, mutta Pekka teki piirakoista niin hyviä, että lahtelaiset tulivatkin Heinolaan syömään. Lihapiirakka oli silloin kuin pizza ja kebab nykyään.

Pian kioskista tuli liikkuva.

Aho piti nakkikioskia päivällä torilla. Illalla hän veti saman kioskin Plaaninmäelle Heinolan läpi kulkevan tien varteen.

Suomessa oli tuolloin vilkas kesämökkien rakentamisbuumi, ja viikonloppuisin ihmiset siirtyivät autoilla mökeilleen Heinolan läpi kulkevaa tietä.

Grilliyrittäjälle se oli kultakaivos.

Lihapiirakka oli silloin kuin pizza ja kebab nykyään.

Veijo Aho

– Viikonloppuisin kioskilla oli iso jono, kun kansa meni mummolaan ja mökeilleen, kuka Lappiin ja kuka mihinkin. Ohitustietä ei ollut, vaan kaikki liikenne meni Heinolan kaupungin läpi.

Nakki ja lihapiirakka maistuivat kansalle ikään, sukupuoleen ja asemaan katsomatta.

– Myös linja-autoasemalla oli nakkikioski. Kun Joensuusta Helsinkiin kulkeva bussi pysähtyi Heinolassa, 30 ihmistä saattoi tulla hakemaan nakkeja tai lihapiirakan.

Veijo Ahon vanha valokuva asuntovaunugrillistä
Uransa alkuvaiheessa nakkikioskiyrittäjä veti, ensin miesvoimin, sitten autolla, grillikioskinsa paikasta toiseen. Kirsti Pohjaväre / Yle

Öisin piti kuoria saavillinen perunaa

1970-luvulla Heinolan viidestä nakkikioskista neljä oli Ahon. Vuosikymmenellä valikoima kasvoi ranskalaisilla perunoilla.

Uutta perunaherkkua ei vielä saanut kaupoista, koska myymälöissä ei ollut pakastealtaita. Ranskalaiset valmistettiin käsityönä.

Kun Joensuusta Helsinkiin kulkeva bussi pysähtyi Heinolassa, 30 ihmistä saattoi tulla hakemaan nakkeja tai lihapiirakan.

Veijo Aho

– Minulle tuli kioskille mummo kolmen neljän aikaan aamulla kuorimaan saavillisen perunaa. Se kesti viisi tuntia. Perunat piti keittää kaksi kertaa. Parhaat ranskalaiset tehtiin Jaakko-perunalaadusta. Siitä tuli rapeaa, vaikka sanoivatkin, että se oli rehuperunaa.

Pian kioskimyyntiin ilmestyivät myös hampurilaiset, joita ei Heinolassa aiemmin ollut saatu. Niiden myötä Aho pani pystyyn myös sisägrillin.

Siellä myytiin myös grillikanaa ja keskiolutta, joka oli uutta.

Aholla piti kiirettä eri puolilla kaupunkia olevilla kioskeillaan. Vapaapäiviä tai lomia nuori yrittäjä ei juuri ennättänyt pitää.

– Pidin vapaapäivän kerran viikossa. Silloin vaimo oli kioskilla myyjänä, ja minä hoidin lapsia.

Pienen paikkakunnan suuri julkkis

Nakkikioskit olivat Aholle ihmistuntemuksen ja asiakaspalvelun koulu. Pienen kaupungin lähes jokainen asukas kävi syömässä kioskilla ainakin kerran.

Kaikki tunsivat Veijo Ahon. Sen sai huomata hartolalainen, joka osti Aholta auton.

Jos nakkikioskilla oli rähinä, menin kylmästi väliin ja sanoin, että minuun saa kokeilla.

Veijo Aho

– Autoni rekisterinumero oli MSO1, ja kaikki tiesivät, kenen auto on. Kerran autoni ostanut mies tuli kioskille ja sanoi: 'Tämä on ihmeellinen auto. Minä en tunne Heinolan poliisia, mutta poliisit tervehtivät minua auton perusteella'.

– Luulivat, että minä olen vieläkin sen auton ratissa, Aho nauraa.

Öisin nakkikioskilla oli hyötyä aiemmasta portsarityöstä. Viikonloppuina ja ravintolaillan jälkeen kioskeilla oli jonoja ja rähinöitäkin.

Plaaninmäen yöt olivat yleensä Ahon vuoroja.

– Jos nakkikioskilla oli rähinä, menin kylmästi väliin ja sanoin, että minuun saa kokeilla. Lyökää sitten, jos tuntuu hyvälle. Koska ihmiset tunsivat minut, he eivät käyneet isännän kimppuun, vaan lopettivat rähinöinnnin.

Rahtarien grilli Amerikasta

Lopulta avioero päätti Ahon nakkikioskiyrittämisen Heinolassa. Hän myi kaikki kioskinsa ja lähti Yhdysvaltoihin.

Aho kiersi maata Floridasta Seattleen, pani pystyyn kattofirman ja piti muutaman vuoden ravintolaakin Los Angelesissa. Reissulta Atlantin toiselta puolen mieleen jäi idea tienvarsigrillistä ja rahtareiden kahvikupeista.

Missä on paljon liikennettä, siellä on myös nälkää.

Veijo Aho

– Amerikassa huomasin, miten paljon siellä oli tienvarsipaikkoja, ja liikenne oli runsasta. Missä on paljon liikennettä, siellä on myös nälkää. Ajattelin, että tämä voisi toimia Suomessakin.

Ensi alkuun Aho ajoi aamuisin Heinolasta asuntovaunun Lahden moottoritien varteen. Illaksi hän veti vaunun takaisin.

Vuoden päästä hän sai tielupapaikan, ja grillin rakentaminen alkoi. Paikallislehti kirjoitti, että Aho laittaa ravintolan ”huitsin nevadaan”.

Asumattomalle alueelle rakentaminen toi omat haasteensa yrittäjälle.

– Grilli on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Ainostaan jouluaattona suljemme kahdeksi päiväksi, mutta silloinkin minä olen täällä paikalla. Jos ei kukaan ole vahtimassa, tänne tulee varkaita.

Grilli on yritetty ryöstää kahdesti. Ryöstäjät jäivät molemmilla kerroilla kiinni.

Nyt henkilökunnan turvana on neljä kameraa.

Veijo Aho grillissä sinappi- ja ketsuppituubien takana
Terveysruokabuumi ei ole vaikuttanut grillin kysyntään. Yhtenä kesänä salaatit ja keitot otettiin kokeeksi ruokalistalle, mutta eivät ne menneet kaupaksi. Kirsti Pohjaväre / Yle

Nakki päivässä, edelleen

Grilliruoka on pysynyt lähes muuttumattomana Ahon koko 52 vuoden mittaisen yrittäjyyden ajan. Mitä nyt valikoima on täydentynyt alkuvuosien nakeista ja lihapiirakoista hampurilaisilla sekä ranskalaisilla.

– Samoilla listoilla mennään. Perinteiset ruoat tekevät edelleen kauppansa. Tietysti listalla täytyy olla myös fish and chips ja kebab, koska niitä kysytään.

Terveysruokabuumi ja makkaran saama tuomio epäterveellisenä sekä syöpää aiheuttavana elintarvikkeena eivät ole vaikuttaneet kysyntään Ahon grillissä.

– Yhtenä kesänä meillä oli listalla salaatteja ja keittoja, mutta eivät ne oikein kulkeneet.

Se perinteinen maistuu myös Aholle, edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

– Joka päivä syön lounaalla höyrynakin. Tuotteemme ovat sellaisia, että niiden pitää kelvata isännällekin.

Veijo Aho grilliyrittäjä
Grillin seinä on vuorattu kuvilla rekoista. Kirsti Pohjaväre / Yle

Elämäntavasta ei voi jäädä eläkkeelle

Veijo Aho lähestyy 73 vuoden ikää, mutta hän ei aio jäädä vielä eläkkeelle. Aho ei enää tee myyntityötä, sillä sitä varten hänellä on henkilökuntaa toistakymmentä ihmistä.

Puoli vuosisataa yrittäjänä toiminut mies käy kuitenkin tukussa kolme kertaa viikossa.

Hän myöntää, että grillistä on tullut elämäntapa.

– Tämä on minulle enemmän harrastus kuin työntekoa, koska tykkään tästä. Tämä on minun tapani elää.

Ainostaan jouluaattona suljemme kahdeksi päiväksi, mutta silloinkin minä olen täällä paikalla.

Veijo Aho

Grillille olisi ostajiakin, mutta Aho ei ole ajatellut myydä paikkaa. Myös tavarantoimittajia olisi tarjolla, mutta se jättäisi isännän toimettomaksi.

– Mitäs minä sitten tekisin? Se on minun hommani, ettei eioota myydä, koska ei meillä ole eioota listallakaan.

Nuoruuden ideasta tuli Aholle elämäntyö, mutta ei aivan samoilla mausteilla kuin lahtelaisen esikuvan. Aho ei lounasta joka päivä muiden ravintoloissa.

– En muista, koska olen viimeksi käynyt ravintolassa. En ole ravintolaihmisiä ollenkaan. Olen enemmän koti-ihmisiä, Aho hymähtää.