Neuvostoterrori tappoi ja tuhosi, nykyvenäläiset haluavat palauttaa uhrien kunnian

Miljoonia ihmisiä tappanut Neuvostoliiton aikainen vankileirijärjestelmä ja sen vankien kärsimykset ovat esillä uudessa museossa Moskovassa. Kirjeenvaihtajamme Kerstin Kronvall on usein kuunnellut entisten vankien kauhukertomuksia. Ne ovat karua kuultavaa, surua ja kärsimystä täynnä.

Ulkomaat
Privet! Kerstin Kronvall
Yle

Paleltunut, verinen jalka ohuessa kengässä osuu jäiseen maahan ja joka askeleella selkää viiltää kipu. Käsiä palelee. Erityisesti palelee toista kättä, toinen lapanen katosi pari päivää sitten ja nyt hän vaihtelee lapasta kädestä toiseen.

Välillä hän pitää kumpaakin kättä lapasen sisällä, mutta silloin liukastumisvaara kasvaa. Onhan kädet yhdessä lapasessa hankalampaa pitää pientä nyyttiä, jossa on vähäinen omaisuus. Kasvoihin iskee Siperian viima, joka on kerännyt kylmyyttä koko matkan Jäämereltä asti.

Matkan määränpäästä ei ole tietoa, eikä kukaan osaa sanoa montako päivää tai viikkoa vielä on käveltävä. Ryhmässä on enää noin kaksikymmentä vankia. Heistä, jotka lähetettiin yhdessä liikkeelle, osa on jäänyt ruumiina matkan varrelle.

Tämä on vain yksi tarinoista, joita olen kuullut entisten leirivankien kertomina. Neuvostoliiton vankien saaristossa oli vuosien mittaan miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä. Hyvin suuri osa heistä ei päässyt koskaan pois leiriltä elävänä.

Pienet yksityiskohdat jäävät mieleen tarinoista. Kuten se, että käymälänä saatettiin käyttää poikkileikattuja peltitynnyreitä. Tynnyrin reuna oli hyvin terävä. Voi vain kuvitella sitä tuskaa, mitä koki siihen istuutuessaan. Reisien takapuolelle tuli haavoja. Haavat tietysti tulehtuivat saastaisista reunoista.

Kerrotaan, että joidenkin vanginvartijoiden mielestä oli hauskaa katsoa, miten vangit yrittivät käydä tynnyrillä niin, etteivät olisi koskettaneet reunaa.

Olen usein ihmeissäni siitä, etteivät venäläiset juurikaan puhu vanginvartijoista eivätkä niistä, jotka kantelemalla aiheuttivat jonkun kiinniottamisen ja vankileirille joutumisen. Täällä ei ole totuuskomissiota eikä keskustelua vastuusta tai anteeksiantamisesta.

Kun kysyn tästä, niin tavallisin vastaus on, että ajat olivat sellaiset ja oli vaan toimittava niin.

Joitakin vuosia on vietetty kommunistisorron uhrien muistopäivää, jolloin Moskovan keskustassa on luettu ääneen näiden ihmisten nimiä.

*Tapahtuma jatkuu 12 tuntia *aamukymmenestä iltakymmeneen ja jono ihmisistä, jotka haluavat lukea läheistensä nimiä tuntuu loputtomalta. Tapahtuman nimi on Vozvrashenie eli paluu. Nämä unohdetut sorron uhrit aivan kuin palaavat, kun heitä muistellaan ja heidän nimensä lausutaan julki.

Hieman keskustasta etelään sijaitsee Donskoin hautausmaa, jolta löytyy minua liikuttava muistomerkki. Aluksi se oli vain tavallisen hautakiven näköinen. Kivessä lukee ”Tänne on haudattu viattomien, kärsineiden ja ammuttujen poliittisen sorron uhrien jäännöksiä”.

Sorron uhrien muistomerkki Donskoin hautausmaalla.
Sorron uhrien muistomerkki Donskoin hautausmaalla.Kerstin Kronvall / Yle

Kivi paljastettiin nimenomaan tälle hautausmaalle koska siinä sijaitsee myös krematorio, jossa poltettiin pahamaineisen Lubjankan kellarissa tapettujen ihmisten ruumiit. Lubjanka oli pahamaineisen KGB:n päämaja ja sen kellarikerroksessa kidutettiin ja tapettiin tuhansia ihmisiä.

Sitä mukaa kun arkistotietoja on saatu, ihmiset ovat ruvenneet tuomaan muistomerkille pieniä kylttejä, joissa on tietoja heidän läheistensä syntymä- ja kuolinvuosista. Tänä päivänä kylttejä on satoja.

Satuin kerran paikalle, kun mies oli tuomassa setänsä nimeä kantavan kyltin paikalle. Hän oli tullut kyltti mukanaan Tallinnasta heti, kun oli saanut tiedot siitä, miten ja milloin hänen setänsä tapettiin. Hän piti hyvin tärkeänä jättää sedästään näkyvä jälki Moskovaan.

Olen käynyt muistomerkin luona kymmeniä kertoja, silti mykistyn aina sen edessä.

Moskovaan on äskettäin avattu uusi Gulag-museo. Gulag on lyhennys vankileirihallinnon nimestä ja siitä on tullut yleiskäsite, kun puhutaan kaikesta, joka liittyy vankeihin ja leireihin.

*Museo on mielestäni hyvin vaikuttava. *Se on rakennettu vanhaan taloon ja tunnelmasta on tietoisesti tehty sekä surullinen että pelottava. Samalla museo on minusta kaunis ja uhreja kunnioittava.

Taas kiinnitin huomiota yksityiskohtaan. Eräässä vitriinissä on neljä pienenpientä veistosta. Ne esittävät miehenpäitä. Jokaisella on oma ilmeensä ja erilainen päähine. Veistosten materiaali on leipä.

Leivästä tehdyt veistokset ovat vain pari senttiä korkeat.
Leivästä tehdyt veistokset ovat vain pari senttiä korkeat.Kerstin Kronvall / Yle

Oli tavallista, että vangit säästivät pieniä paljoa niukasta päivittäisestä leipäannoksestaan. He kostuttivat leipää syljellä ja muovailivat niistä hahmoja. Museossa esillä olevat päät ovat säilyneet entisen vangin perheessä ja pääsivät nyt esille.

Kuvittelen mielessäni miten vanki pakottaa itsensä jättämään pienen palan leipää vaikka nälkä viiltää. Tuntuu tärkeältä luoda jotakin uutta, kaunistakin. Tämä oli yksi tapa säilyttää inhimillinen arvokkuus mitä hirvittävimmässä ympäristössä.

Vankileirijärjestelmä oli irvokas, epäoikeudenmukainen, julma ja järjetön. Sillä tuhottiin miljoonien elämä, joko suoraan tai välillisesti.

Vankeja käytettiin muun muassa kaupunkien, tehtaiden, kaivosten ja kanavien rakentamiseen. Näitä ihmisiä pakotettiin työskentelemään hirvittävissä olosuhteissa huonosti puettuina ja aivan liian pienillä ruoka-annoksilla. Vankeja kuoli tuhansittain joka viikko, mutta aina oli uusi tulossa jostakin.

Kansantaloudellisesti se ei ollut mikään halpa työvoima, vaan tapa tuhota ja tuhlata omaa väestöä. Ihmisiä tapettiin - ja heidän koulutuksensa muuttui täysin turhaksi investoinniksi.

Vankiloiden ovia on esillä uudessa vankileirimuseossa.
Vankiloiden ovia on esillä uudessa vankileirimuseossa.Kerstin Kronvall / Yle

Eikä vanginvartioidenkaan osaa voi kadehtia. Kuvittele, että sinut lähetetään jonnekin Siperian aroille paikkaan, jossa ei ole muuta kuin kurjuutta ja inhimillistä kärsimystä. Siellä muutut itse barbaariksi, jonka ainoa ajanviete on tuskan tuottaminen vangeille – siis ihmisille, joiden inhimillisiä piirteitä et enää suostu näkemään.

Vaikka vankileirioloja ajatellessa saattaa tuskastua ja tuntea ahdistusta, ei niitä mielestäni saa unohtaa. Vain muistamalla voi ehkä estää tällaista tragediaa toistumasta. Ja vain muistamalla voi kunnioittaa uhrien muistoa.