Sananen – Sähkösanomia

Suomalaiset ovat omituinen kansa. Meitä ei piinaa mikään ulkopuolinen - paitsi sähkökatkot. Jospa ne opettavat meitä, että todelliset piinaajamme ovat sisäpuoliset.

sähkökatkot
YLE Keski-Suomi / Niina Ryyppö

Täällä Keski-Suomessa on jo pitkään ihmetelty sitä, mitä ne puhuvat sähköyliherkkyydestä. Kun ei ole sähköjä, eipä ole herkkyyttäkään. Ja se ei ole yliherkkyyttä, jos kynttilän valossa odottaa sähkölinjojen uudisraivaajia, polttaa pari kertaa päreensä ja pohtii vahingossa samalla sitä, mitä muuta pitäisi haudata maahan kuin sähkölinjat.

Lumisade yllätti suomalaiset. Kun ei moneen päivään ole sähköä, ongelmat ovat pitkästä aikaa erilaisia, käsinkosketeltavia. Eteneminen tutussakin huoneistossa vaatii käsinkoskettelua. Käsien kautta ihminen käsittää taas, mitä on olla ihminen. Mitä sitä taas tarvitsikaan. Lämpöä, suojaa, vähän valoa ja ruokaa. Toisen ihmisen, jonka kanssa jakaa epävarma tulevaisuus. Jos katko jatkuu, pakastin sulaa ja vanhat kaunat.

Sähkökatko on mielenkiintoinen. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Jääkaappikin lakkaa hengittämästä. Tästä hetkestä alkaa odotus. Että kaikki palautuisi ennalleen. Vaikka se entinen elämäkin tuntui pilalle menneeltä ja tuskaiselta, silti juuri siihen haluaisi heti palata. Raavaalla naisellakin on oudon avuton olo. Tämä ei ole nyt minun hallinnassani. Työnsikö joku hitaasti tikarin pohkeeseeni vai oliko se kylmän ensipuraisu?

Lumisade yllätti suomalaiset.

Ihminen on kulkenut metkan matkan. Muutamissa viime vuosikymmenissä leivinuunin kaverista satojen sähkölaitteiden vatkaajaksi. Moni pelkää pimeää, siellä odottaa raiskaaja ja karhu. Enemmän pelottaa vain hiljaisuus. Silloin joutuisi debattiin itsensä kanssa. Kuka sinä luulet olevasi? Miten onnistutkaan olemaan noin pinnallinen ja vietävissä? Jos kuolet nyt, niin mistä me keksitään edes jotain muistokirjoitukseesi? Ei mistään.

Ennen elettiin enemmän keholla. Käsillä ja sylillä. Päätäkin käytettiin, mutta sopivan säästeliäästi.

Nyt elämme silmillämme. Liikkuva kuva on synonyymi ympäröivälle elämälle.

Ennen kuva ei liikkunut. Torpan ikkunasta näkyi laajakuva. Se pysyi samana, vaikka vaappui ulos ovesta ja istui portaalle sätkälle. Siihen ei tarvinnut leikkauksia eikä musiikkia. Tekstitys kuvaan tuli sielusta.

Nyt liikkuvat kuvat. Ihminen vähemmän. Erikokoiset ruudut hamuavat reaktioitamme kaikkialla. Naurattaisiko, itkettäisikö, haluaisitko tuohtua oikein kunnolla? Tästä pätkästä tulet kateelliseksi, tästä seisoo.

Silmät haluavat lisää. Ärsykekynnys nousee. Se on ihminen, joka häviää tässä pelissä. Ensin sen huomaa mielikuvituksessa, joka kutistuu. Ja kun se kutistuu, itsensä todellinen viihdyttäminen käy vaikeaksi.

Nyt liikkuvat kuvat. Ihminen vähemmän.

Sellaisen pitkähkön sähkökatkon haluaisin nähdä, jossa kaukolämpö tavoittaisi ihmiset ja loput löisivät klapuja pesään. Mutta muuten oltaisiin ilman liikkuvia kuvia. Kestäisimmekö vielä ilman televisiota ja tabletteja kolme viikkoa. Mitä ajattelisimme elämästämme ja toisistamme niiden viikkojen jälkeen, kun eläisimme yhdessä elävien ihmisten kanssa.

Olen nähnyt viime päivinä kuvia mummoista, joita on kannettu sinne missä on lämpöä. Tästä on elämässä kysymys. Olkoonkin, että nyt oli viitekehyksenä sähkökatko.

Mutta, niin. Mitä sinne maahan pitäisi haudata, sähkölinjojen lisäksi?

Menköön vanhat Jallut. Edustivat nuoruutta. Sitä paitsi ne kertomukset osaa ulkoa vieläkin.

Kalevan kisat 92- verkkatakki. Se on niin nähty. Sanovat.

Katkeruus niitä kohtaan, jotka sanoivat pahasti. Eivät tienneet, miten olisivat voineet kieltä käyttää.

Masennuslääkkeet. Elämä vetää pieneen alakuloon ilmankin.

Ehkä selviämme, niin kauan kuin meidän välillämme on sähköä. Joskus täytyy raivata, eikä silti saa toista aina kipinöimään. Mutta se on varmaa, että voimme antaa toisillemme energiaa. Mikä parasta – ilman siirtokorvausta!

Maallikkosaarnaaja Maasola