Rippilahjarummuista alkoi elinikäinen harrastus – "Pääasia, että on mukavaa ja saa olla hyvien tyyppien kanssa"

Rumpujen soittaminen tuo hyvän olon, jota on vaikea selittää, sanoo kajaanilainen Teemu Sirviö. Rummut ovat kulkeneet mukana lähes 30 vuotta, eikä loppua näy.

kulttuuri
Mies soittaa rumpuja talvitakki päällä.
Heikki Rönty / Yle

Teemu Sirviö sai rummut isältään rippilahjaksi 15-vuotiaana. Siitä alkoi elinikäinen harrastus, joka on vienyt miestä myös keikkalavoille.

– Voimakkaimmillaan harrastus oli, kun meillä oli So What -niminen fuusiojazzbändi 1990-luvun puolivälissä.

Opiskelut ja työt veivät keikat mennessään, mutta rummut kulkivat mukana. Bändisoitto virisi uudestaan, kun elämä asettui Kajaanissa uomiinsa.

– Nyt on suunnilleen yksi soittokeikka kuukaudessa. Se on vähän niin kuin palkkio harrastamisesta, virnuilee Sirviö.

Asiat eivät kuitenkaan ole niin kuin ennen. Fuusiojazin sijasta nykyinen bändi soittaa akustisesti 80- ja 90-lukujen rock-klassikoita periaatteella yksi biisi yhdeltä bändiltä.

Muutakin on muuttunut. Enää Teemulla ei ole rypästä kavereiden kanssa perustettuja bändejä, ja aikuisen velvollisuudet vievät osansa perheenisän elämästä.

Rummut ovat tietyllä tavalla hauska soitin, kun jokainen saa niistä äänen.

Teemu Sirviö

– Nuorempana siihen soittamishommaan kuului kahviloissa notkuminen ja tupakinpoltto. Nyt treeniksellä notkuminen on jäänyt vähemmälle, ja keskitymme enemmän siihen musiikin soittamiseen.

Ammatikseen Sirviö ei halua rumpuja soittaa, vaan bändi toimii harrastepohjalta. Vatsa reagoi edelleen jännitykseen kokemuksesta huolimatta. Nyt ei ole tavoitteita, ja se tekee harrastuksesta mukavan ilman ryppyistä otsaa.

– Keikkaelämä ei minulle sovi, se on hirmuisen raskasta. Pääasia, että on mukavaa ja saa olla hyvien tyyppien kanssa.

Rummut eivät sovi kellariin

Perhe ja työ vie Sirviön päivät, mutta ilta tuo sydämen harrastukseen. Kajaanin Rauniokaupunki ry:n järjestelemä Kurikkalan treenikämppä on ihanteellinen.

– Tänne pääsee milloin vain, ja perheellisenä minulle ilta-ajat ovat sopivimmat. Kun lapset ovat nukkumassa, niin sitten voi harrastaa rokkiunelmaa.

Sirviön rummut olivat kotona kellarissa evakossa jonkin aikaa ennen kuin ne pääsivät nykyiseen treenikämppään. Se ei ollut kovinkaan hyvä asia harrastukselle.

– Ei niitä pystynyt siellä oikein kunnolla soittamaan. Rummuissa on kova ääni, ja soitto häiritsee muita.

Rumpukapulat rummun päällä
Heikki Rönty / Yle

Sirviön 3-vuotias poika olikin innokkain soittaja kellarirummuille. Toinen poika kävi myös rumputunneilla jonkin aikaa.

– Rummut ovat tietyllä tavalla hauska soitin, kun jokainen saa niistä äänen. Ja lapsillekin se on mukava, kun niistä lähtee oikean tyyppinen ääni, vaikka ei osaisi teknisesti soittaakaan.

Isomman pojan rumpuharrastus hävisi jalkapalloilulle, mutta se ei Sirviötä harmita.

– En ole kannustanut tai latistanut innostusta soittamaan. Kiinnostus lähti hänestä itsestään. Tulin kyllä miettineeksi, että onko tämä sellainen iskän unelma, kun järjestelin hänet rumputunneille, mutta olen antanut itselleni synninpäästön.

Loppua ei näy

Rumpujen soitto on Sirviölle tärkeä ja merkityksellinen harrastus. Hän vertaa soittamista hiihtämiseen – ei siitä varsinaisesti mitään hyötyä ole, mutta jotkut vain hiihtävät. Sirviö uskoo soittavansa niin kauan kun kapula pysyy kädessä ja se on mukavaa.

– Varsinkin kun ei ole sellaista unelmaa, että siitä pitäisi saada rahaa tai kuuluisuutta tai mitään tällaista. Soittaminen on enemmänkin sellainen hyvän olon tuoja. Se hyöty tulee siitä, että saa itselleen jotain vaikeasti selitettävää – mutta hyvää.