"Kirkko pallaa, alttari puttoo ja kivimuuri kaatuu" – joulukirkkojen tuhoisien pakokauhujen vuoksi ovet aukeavat Suomessa ulospäin

Kymmenet ihmiset saivat surmansa joulukirkkojen pakokauhuissa ympäri Suomea 1700–1800-luvuilla. Kansan suussa nimitykset "rytyjoulu" ja "kirkkorymyli" saaneista tapauksista tekee erityisen traagisia se, että jokaisessa pakokauhu alkoi tyhjästä ja turhaan. Tapahtumilla on jäljet nykyaikaan: kirkkojen ovet muutettiin aukeamaan ulospäin, mikä vaikutti vähitellen kaikkiin rakennuksiin.

Kotimaa
Lammin kirkko
Lammin kirkko nykyisessä asussaan.Outi Kuitunen / Yle

Joulukirkoissa sattuneet tuhoisat pakokauhut ovat vähemmän tunnettuja tapauksia Suomen historiassa.

Vuosina 1760–1882 täpötäysissä joulukirkoissa sattui ainakin viisi isoa pakokauhua, joissa kuoli 96 ihmistä. Pienempiä tapauksia on saattanut olla muitakin.

Pakokauhut ovat täpötäysien ja kylmien kirkkojen, näön sumentavien hengityshuurujen, alituisen avotulen pelon ja viinapäissään kirkkoihin tulleen juhlakansan värittämä siivu historiaa.

Ensimmäinen kunnolla dokumentoitu tapaus sattui vuonna 1760 Kuopiossa, jossa tapahtumat alkoivat kuin tyhjästä.

Karttagrafiikka
Ilkka Kemppinen / Yle

Kuopion rytyjoulu 1760: "Elkät tappako!"

Jo vuoden 1669 jouluna Kuopiossa oli rytissyt vanhemmassa kirkossa. Kirkkokansa ryntäsi ehtoollispöytään sillä seurauksella, että yksi nainen tallautui väentungoksessa kuoliaaksi. Lääninrovasti antoi tapauksen johdosta uusia ohjeita jumalanpalveluksen suorittamiseen.

Vuoden 1760 tragedia täpötäydessä vanhassa puukirkossa sai alkunsa kirkon keskikäytävältä. Kello oli puoli yhdeksän aamulla, jolloin kirkossa oli vielä hämärää, muttei enää pilkkopimeää. Paikalle oli saapunut valtavasti kansaa. Osa ei mahtunut kirkkoon vaan jäi pihalle kylmyyteen.

Silloinen joulumessu oli kaukana nykyjoulun ihannekirkosta, josta haetaan lämpöä, hartautta ja lasten heleää laulua.

Arviolta neljännes kirkkokansasta oli juovuksissa. Viinaa oli tavallista nauttia pitkillä ja kylmillä kirkkomatkoilla lämmikkeeksi. Osa kirkkokansasta uhrasi kirkonmäellä ennen jumalanpalvelusta, sillä satojen vuosien kristinuskoperinne ei ollut kitkenyt pakanallisia uhraustapoja Savon sydänmailta.

Sotamiehen vaimo Riitta Hyväritär saapui anoppinsa ja kahden lapsensa kanssa kirkkoon viime tingassa ja juuttui väentungokseen. Pappi oli jo saarnastuolissa, kun Hyväritär löysi jakkaran ja istui kirkon käytävälle kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Hän alkoi imettää vajaan vuoden ikäistä poikaansa Henrikiä, ja 3-vuotias Paavali oli vieressä seisoneen anopin helmoissa.

Kirkkoon tungeksi aina vain lisää väkeä, ja Hyväritär, lapset ja anoppi jäivät puristuksiin. Hyväritär pyysi ympärillä seisovilta, etteivät nämä tunkisi heidän päälleen – turhaan. Lähinnä seisoneet horjahtivat perheen päälle. Lapset kuolivat aikakirjojen mukaan saman tien. Hyväritär parahti: "ellkät tappako", "jo tapetan" ja "ai murhamiehet jo tappavat". Hyväritär pyörtyi ja anopin solisluu murtui.

Kirkkoherran apulainen Clemens Sirelius komensi hiljaisuutta kirkkoon. Vaaraa ei Hyvärittären parahduksista huolimatta ollut näkyvissä. Rahvas alkoi kuitenkin tungeksia oville. Itse kirkkoherra Henrik Porthankin pääsi väkeä rauhoittumaan, mutta samalla joku intomielinen huusi suureen ääneen "jo kircko pala", vaikkei kirkossa edes poltettu kynttilöitä.

Kansa pakkaantui hädissään toistensa päälle kulkuteiden eteen, ja lisää väkeä pakeni lehtereiltä. Torppari Juhani Taskinen tarkasteli sieltä näkyykö savua, ja päätteli että kirkko on tulessa ulkopuolelta. Taskinen käski 15-vuotiasta poikaansa pitämään hänen takistaan kiinni, ja kaksikko lähti laskeutumaan jyrkkiä portaita alas. Joukko ihmisiä kaatui kuitenkin heidän niskaansa, Taskinen putosi seinän viereen ja hänen poikansa menehtyi rytäkässä.

Kuolonuhreja syntyi kaikilla ulospääsyteillä. Yhteensä 14 ihmistä menetti henkensä.

Kansan suussa onnettomuus sai nimen "rytyjoulu". Käräjillä uhrien omaisia kuulusteltiin, ja vainajien vammat kirjattiin ylös. Useimpien kuolinsyyksi merkittiin ruhjoutuminen, mutta viiden kuolleen vammat olivat niin vähäisiä, että kuolinsyyksi pääteltiin tukehtuminen.

Seuraava suuri onnettomuus sattui 53 vuotta myöhemmin. Silloin murheuutiset kuuluivat Lammilta.

Kuolleiden luettelo.
Lammin häsyjoulussa kuolleiden luettelo. Kuolleiden nimet alkavat toiseksi ylimmältä riviltä. Harri Hirvelän esivanhempi Ulla Eerikintytär on merkitty kolmanneksi ylimmälle riville.Kansallisarkisto

Lammin häsyjoulu 1813: Paniikki ilman tulta

Lammin keskiaikaisessa kivikirkossa syntyi jouluaamuna paniikki, joka sai kansan suussa letkeän nimen "häsyjoulu". Kaikki alkoi viattoman tuntuisesta kynttilän putoamisesta.

18-vuotias palvelijatar Heta Mikontytär istui kirkon lehterillä ja kiinnitti joulukynttilänsä muiden tavoin saranaveitsen avulla edessään olevaan penkkiin. Kun virrenveisun aikana noustiin seisomaan, kynttilä putosi rakoon lehterin alle ja jäi palamaan.

Tilanne ei vielä yltynyt paniikiksi. Mikontytär hiipi ulos hakemaan lunta ja yritti pudottaa sitä kynttilän päälle. Lumipallo ei osunut, mutta kirkossa pikkupoikana leikkinyt nuorimies Kaarle Huovila ryömi lehterin lattian alle ja sai kynttilän käsiinsä. Se oli myöhäistä, sillä joku alhaalla salissa oli havahtunut liekkiin ja huusi kohtalokkaat sanat: "Tuli on valloillaan lehterillä!"

Viestiä tehostaakseen 53-vuotias Maria Juhontytär kiirehti alttarille ja huusi kansaa jättämään palavan kirkon. Sekaannus oli valmis. Jotkut huusivat jo koko kirkon olevan tulessa ja toiset koko kirkonkylän olevan liekeissä.

Penkit särkyivät käytävän varrelta ja alttarikehä murtui, kun sadat ihmiset tungeksivat ulos henkensä hädässä.

Kymmenen ihmistä tallautui tai puristui kuoliaaksi pienten ovien luona. Ruhjeitaan valittavia ihmisiä kannettiin lähitaloihin, ja ainakin kaksi heistä saatiin virkoamaan. Paikalle tullut nimismies ei löytänyt kirkosta yhtä ainutta kipinää.

Kuolleista seitsemän oli lapsia tai teini-ikäisiä tyttöjä ja poikia, ja vain kolme aikuisia. Kirkonkirjoihin kaikkien kuolinsyyksi on merkitty "krossad i kyrkan" eli "murskautunut kirkossa". Yksi aikuisista oli imatralaisen Harri Hirvelän isoisän isoisän äidinäiti Ulla Eerikintytär. Hirvelä törmäsi häsyjouluun tehdessään sukututkimusta.

– Olin tietoinen tapauksista, mutten ollut lukenut niistä tarkemmin. Tragediat tuntuvat koskettavilta, mutta myös ymmärrettäviltä, Hirvelä sanoo.

– Se oli sitä aikaa. Hevonen potkaisi, kirkkovene kaatui, lapsi tukehtui vanhempien välissä sängyssä. Tulipaloja on tietysti aina pelätty ja syystäkin. Siihen vähän olutta ja snapsia, joulukirkko. Ja palohälytys.

Kun kirkkoa oli siistitty, väkeä kutsuttiin kellojen soitolla takaisin kuuntelemaan puolipäiväsaarnaa. Häsyjoulusta käytiin oikeutta, mutta ketään rankaistavaa ei keksitty. Kirkko paloi kansalaissodassa, ja pystyyn jäivät vain seinät. Sisus uusittiin, mutta kohtalonpaikat löytyvät kirkosta edelleen.

Häsyjoulun jälkeen esivalta kielsi joulukirkoista omat kynttilät ja syttymisherkät jouluoljet. Myös ovien aukeamissuunnan muutos pantiin vireille, mutta vasta Juvan jyryjoulu 16 vuotta myöhemmin sai siihen vauhtia.

Piirros Juvan kirkosta Anttolaan siirtämisen jälkeen.
Piirros Juvan kirkosta Anttolaan siirtämisen jälkeen.

Juvan jyryjoulu 1829: "Onneton wahinko"

Juvan vanha, tasan sata vuotta aiemmin rakennettu puinen ristikirkko oli sekin jouluaamuna piukassa väkeä.

Kappalainen Gustaf Adolf Aschan toimitti joulumessun alkuliturgian, jonka aikana miesten lehteriltä kuului jonkinlaista kolinaa ja natinaa. Tämä aiheutti lehterin alla olevassa väessä levotonta liikehdintää ja pian kohtalokkaaksi jääneen huudon: "Tuli on irti!"

Oulun Wiikko-Sanomia -lehti kertoi tapauksesta 23. tammikuuta 1830 näin:

"Juwan Pitäjän kirkosa kuuluu wiimme Joulu päiwänä tapahtuneen onneton wahinko. Weisattaisa sitä wirttä ennen saarnaa, joka seuraa Epistolan luettua alttarilta, nousi huhu kirkosa walkian olewan irti. Kohta alko wäki pakkaudua ulos päätänsä myöten owista ja akkunoista, ja papit, nähtyänsä koko huhun tyhiäksi, koettiwat manata kansaa asettumaan. Koska wiimmen kirkko oli tullut tyhjäksi, näkiwät kyllä kaikki että ei ollut wahingon-walkian alkuakaan, mutta vahingosa oli paikalla tallattu ja sullottu hengettömäksi 15 henkiä ja monta wahingitettu raajarikoksi, joita jäljestäpäin wielä kuuluu jo yksi kuolleen."

Tulipalosta ei ollut tietoakaan, mutta huuto sai heti aikaan sekasorron. Ihmiset ryntäsivät oville ja särkivät ikkunoita.

Aschan ei saanut väkeä rauhoittumaan. Kirkkoherra Karl Gustaf Nykopp oli alkuliturgian aikana ollut sakastissa, ja pääsi vain vaivoin sieltä saarnastuoliin. Hänkään ei saanut kansaa aisoihin.

Miehet ja naiset oli erotettu kirkossa omille puolilleen, ja pahinta jälkeä syntyi naisten puolella. Kaikki viisitoista menehtynyttä olivat 12–23-vuotiaita tyttöjä ja naisia, ja pääosa kuolemista tuli ilmeisesti jyrkkien portaiden vuoksi. Takaa tulevat astuivat naisten pitkien hameiden helmoille, ja heitä kaatui ahtaaseen eteistilaan. Siellä he jäivät väkijoukon jalkoihin.

Surullinen tapaus alkoi kansan suussa kulkea nimellä "jyryjoulu" tai "myryjoulu".

Juvalla alettiin tapauksen vuoksi puuhata uuden kirkon rakentamista, mutta valmista tuli vasta vuonna 1863. Vanha kirkko purettiin vuonna 1870 ja siirrettiin hevoskyydillä 50 kilometriä etelämmäs Anttolaan, joka on nykyään osa Mikkeliä.

Siellä Juvan jyryjoulukirkko palvelee edelleen. Sisustuksesta muun muassa saarnatuoli ja alttariseinän krusifiksi matkasivat hevoskuorman kyydissä Anttolaan.

Kaikkein tuhoisin tapaus oli vielä edessä. Se iski jouluna 1843 Sortavalassa, jonka kirkko oli remontin keskellä ilman penkkejä ja täynnä korjaustavaraa.

Sortavala 1843: Ruumiita remontin keskelle

Kuopiossa vuosina 1844–1855 ilmestynyt sanomalehti Maamiehen ystävä joutui heti historiansa toisessa numerossa kertomaan hirmu-uutisen. Uutisessa 13. tammikuuta 1844 eli kolme viikkoa tapauksen jälkeen kerrottiin seuraavaa:

"Sortawalasta kuulu hirmuisia sanomia. Joulu aamuna, ennen Isämeidän ja Ewangeliumin lukemista - - - putosi kynttilä akkunalta höylälastuihin jotka olit seinän ja lautaläjän wälillä (tätä kirkkoa ei ennätetty walmiiksi korjata kesän aikana, ja sentähden on lautoja ja lautaläjiä seinän wierissä penkein asemesta istuttawana). Kun siis kynttilä putosi höylälastuihin, ja siitä rupesi wähän sawu nousemaan ja kukaties tulikin näkyi, jota ei saatettu jalalla polkemalla sammuttaa, kun oli ahdas sia seinän ja lautaläjän wälillä, waan täytyi siihen hakea lunta ulkoa, josta nousi huuto: 'Kirkko on tulessa', joka sitten saatti kansan senkaltaiseen wimmaan eli raiwossa kaikista owista ulos pakkautumaan."

Sortaalan kirkon tragediasta kertonut uutinen Maamiehen ystävä -sanomalehdessä 13. tammikuuta 1844.
Sortavalan kirkon tragediasta kertonut uutinen Maamiehen ystävä -sanomalehdessä 13. tammikuuta 1844.Juha Vuorela

"Ja kun yhdestä porstuasta on jyrkät raput ulos, niin siihen kaatui sadoittain ihmisiä jalkoin, joista sitten osittain särkymisen ja osittain eli enimmästi tukehtumisen kautta kuoli 53 henkeä, jotka kaikkityynni oli siinä määrässä riskit ja wahwat - - - niin että kaikkein wahwimmasta ijästä olewat kaaduit. Ei yhtäkään ainoata kuolleitten seasta ollut 11 wuotta nuorempata eikä 67 wanhempata."

Pakokauhu oli onnettomuuksista hirmuisin. Kuolleita oli 54.

Myös Sortavalassa pakokauhu syntyi tyhjästä ja turhaan. Kansa joutui remontin jäljiltä keskeneräisessä kirkossa seuraamaan jumalanpalvelusta seisaaltaan, ja kun kynttilä putosi ikkunalaudalta seinänvierustan lautakasan väliin, paniikki oli äkkiä valmis.

Kuten artikkelikin kuvaa, pääasiassa parhaassa työiässä olleet ihmiset ruhjoutuivat hengiltä ulko-ovelle johtaneessa ahtaassa portaikossa.

Kirkon remontti viimeisteltiin suuronnettomuuden jälkeen, ja kirkko oli käytössä talvisotaan asti. Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat sen tuleen 2. helmikuuta 1940.

Historiantutkimus ei tunne tuhoisia pakokauhuja vuosilta 1844–1881. Kunnes vuonna 1882 kuvaan astui suomalainen perisynti, humalassa toikkarointi.

Kokemäen kirkko
Kokemäen kirkko.Kokemäen seurakunta

Kokemäen kirkkorymyli 1882: Humalaisen kolmikon sekoilua

"Kirkko pallaa, alttari puttoo, kivimuuri kaatuu!"

Viimeinen joulukirkkojen murhenäytelmä tapahtui vuonna 1882 Kokemäen kivikirkossa, joka seisoo yhä kirkonmäellä.

Kokemäellä paniikin lietsoi kolme juovuksissa ollutta nuorta miestä. Aikalaisten mukaan kirkko oli "ahdinkoon asti täynnä", eli myös käytävät olivat täynnä seisovia ihmisiä. Nuorukaiset Matti ja Johannes Juhela sekä "olytpryykin trenki" Saarinen rynnivät humalassa eturiviin "kyynäspäillään sysien", kuten Frans Kalliola tapahtumista kertoi.

Kokematon ja nuori pappi nimeltään Prusila ei saanut känniseen kolmikkoon otetta. Emäntä Hilda Pajula kertoi, että naurua ja puhetta kuului koko saarnan alkupuolen ajan: "Naisekki siälä nauro ja kais siälä joku jottain ilveili. Se Prusila oli semmonen hiljanen pappi."

Kolmikko sai jostain päähänsä huutaa "kirkko pallaa, alttari puttoo ja kivimuuri kaatuu". Humalaisesta möläytyksestä alkoi pakokauhu. Ihmiset ryntäsivät oville ja ikkunoita rikottiin.

Kirkon ulkopuolelle jäänyt Lovisa Lunden kertoi: "Sit rupes kuulumaan kova elämä ja klasien helinä kirkonmäjeltä. Me menimme kohta sinne kaikki ja munkin oli sisareni siälä oven lävesä nin piukasa, että ko me sen verimme siältä ulos nin hammeet jäi sinne."

Lundenin sisko selvisi, mutta kolme ihmistä sai tungoksessa surmansa. Humalainen kolmikko joutui tapauksesta käräjille, ja heidät tuomittiin vankeusrangaistuksiin.

Runoilija F. A. Kaselius riimitteli kirkkorymylistä arkkiveisun eli tapahtumasta kertoneen laulun, jonka hän nimesi informatiivisesti Kolmen ihmisen surma Kokemäen kirkossa ja kolmen tuhannen hämmästys sekä hirveä lähtömarssi joulu aamuna.

"Kymmenet monet runneltiin, ja sairaaks saatettiin, akkunat rikki murrettiin, jost' ulos tungettiin", laulu kertoo, ja mainitsee siis kirkonmäellä olleen kolmetuhatta ihmistä.

Arkkiveisuvihkonen painettiin Porissa, mutta veisun suosiosta ei ole tietoa. Kirkko laajennettiin vuonna 1886 ristikirkoksi. Kirkonmäen tapaus jäi viimeiseksi joulupaniikiksi.

Olavi Keski-Rahkonen Lammin kirkossa.
Olavi Keski-Rahkonen Lammin kirkossa paikassa, josta häsyjoulun tapahtumat saivat alkunsa.Outi Kuitunen / Yle

Miten tämä kaikki oli mahdollista?

Nykyihmisen silmin vauhkoontumiset alkoivat tyhjästä. Miten oli mahdollista, että yksittäiset huudot, humalaisten mölinä tai pudonnut kynttilä saivat pakokauhun aikaan useissa sadoissa ihmisissä?

Helpostikin, selittää tapauksiin perehtynyt Olavi Keski-Rahkonen. Hän teki työuransa teknologian tutkimuskeskus VTT:n johtavana tutkijana ja juuri paloturvallisuuden asiantuntijana. Joulukirkkotapauksia hän on tutkinut oppimismielessä.

Joulukirkot olivat kuin täpötäysiä pulloja, joihin oli sullottu kasa ihmisiä ja joista johti ulos heikoimmillaan yksi tai kaksi pullonkaulaakin kapeampaa tietä. Lämmittämättömissä kirkoissa oli kylmää ja pimeää. Kun tuhatkin ihmistä saattoi hönkäillä suljetussa tilassa, valtaosa ei nähnyt montakaan metriä pitemmälle.

– Valtaosa kirkoista oli liian pieniä väestöpohjaan nähden. Suomen väestö kasvoi hyvin nopeasti Isonvihan [1713–1721] jälkeen, ja uuden kirkon rakentaminen oli aina sukupolven mittainen prosessi, Keski-Rahkonen sanoo.

Avotuli oli alituinen vaara. Tungoksessa kynttilöitä putosi, ja kerkeimmät huusivat helposti väärän palohälytyksen. Portaikot olivat ahtaita ja jyrkkiä eikä kirkoissa ollut äänentoistolaitteita. Pappien huudot hukkuivat hälyyn.

Kun paniikki alkoi, pysäytysnappulaa ei ollut ja ruumiita tuli.

– Jo koulussa opetettiin, että voima on vektorisuure. Jos tiiviissä ja riittävän suuressa ihmisjoukossa jokainen työntää samaa pistettä kohti pienehkölläkin voimalla, voimat summautuvat ja polttopisteessä olevan henkilön luiden kantokyky ylittyy, Keski-Rahkonen kertoo.

Pienemmät osatekijät johtuivat tilanteen jännitteisyydestä. Joulukirkossa käynti oli tärkeä rituaali, ja kirkkoon tultiin matkojen takaa aamuvarhaisella. Joulukirkko koettiin maagisena, jopa pelottavana asiana, jossa oli läsnä korkeimpia voimia. Väki oli henkisesti jännittyneessä tilassa, ja etenkin miehistä merkittävä osa oli humalassa. Keski-Rahkosen mukaan nämä tekijät jäivät kuitenkin sivuseikoiksi.

– Ihmiset toki nauttivat pitkien matkojen vuoksi alkoholia, mutta keskeinen tekijä se ei Kokemäen kirkkorymyliä lukuun ottamatta ollut.

Ovien kulkusuunta muuttui

Pakokauhut olivat aikansa suuronnettomuuksia, jotka laukaisivat muutoksia. Syttymisherkät jouluoljet kiellettiin, poistumisteitä levennettiin ja portaikkoihin rakennettiin kaiteita.

Merkittävin seuraus näkyy vielä nykypäivässäkin: ovet avautuvat sekä kirkoissa että lähes kaikkialla muuallakin ulospäin. Joulupaniikit saivat esivallan antamaan 1800-luvulla määräyksen kirkonovien avautumissuunnan muuttamisesta, ja tapa vakiintui vähitellen myös muualla yhteiskunnassa.

Joulukirkkoja alettiin lämmittää ja valaista, ja sotien jälkeen kirkkosaleihin tuli äänentoisto. Järjestäytynyt yhteiskunta hoiti henkilömäärärajoitukset ja poistumisteiden mitoitukset.

Pisteenä i:n päällä maallistuminen on vienyt kirkoista ihmiset. Jouluna kirkkosalit ovat täydempiä kuin muina vuodenaikoina, mutta tungoksia niissä ei enää synny.

Lähteet: __Harri Hirvelä,VTT:n _tutkija ja TKK:n dosentti Olavi Keski-Rahkonen (eläkkeellä), kotiseutuhistorioitsija Kaisu Koskue ja Juha Vuorela_. Lisäksi lähteenä on käytetty Ilkka Mäntylän teosta 'Kuopion rytyjoulu vuonna 1760' (Snellman-instituutin julkaisuja 1, 1983).