Sananen – Lemmy lähti, lähtiköhän muutakin?

Suomi on monen vanhan ja kansainvälisen hevibändin loppusijoituspaikka. Täällä ymmärretään vielä perusasioita. Ja kun Lemmy Kilmister kuolee, kyse on paljon enemmästä kuin musiikkibisneksestä ja savukoneesta. Kuin kalakaveri olisi kadonnut kesken pyytämisen.

Lemmy Kilmister
Mikko MaasolaYLE Keski-Suomi/Riikka Pennanen

Ihmisiä syntyy ja ihmisiä kuolee, vaan mitä jää. Välillä pelottaa, että olemmeko vain täällä taapertavia kiiltokuvia. Heijastelemme hetken hyvän näköisinä, jos valokuva sattuu onnistumaan. Nyherrämme ja mietimme jo seuraavaa kivaa kuvakulmaa. Sitäkö on elämä aidoimmillaan, tämä lahjaksi annettu? Ja sitten kuolee Lemmy Kilmister ja palauttaa muistiin monia asioita.

Olen ennenkin miettinyt miksi juuri Suomi näyttää olevan monen 70-luvulla aloittaneen hevibändin loppusijoituspaikka. Viimeiset vuosikymmenet nämä uriahheepit ja motörheadit ovat edelleen kuumeisesti kaivattuja harvassa paikassa. Saksan kautta ne tulevat Suomeen ja täällä nämä karvaa tupottain kasvavat örisevät miehet tuntevat aina ja ikuisesti olevansa rakastettuja. Mekin kaipaamme heitä, nyt ja kuoleman jälkeen.

Tässä maailmassa ei ole makeampaa työtä kuin rocktähden työ. Minne tahansa polku johtaakin, määränpäässä saa taas illalla tuntea olevansa odotettu ja rakastettu. Siitä vielä maksetaan – ja hyvin.

Hän oli enemmän.

Lemmy sai puolet elämästään kuulla olevansa muille suuruuteen nousseille suurin esikuva ja innoittaja. Hän itse ei ollut perinteinen rocktähti. Hän oli enemmän. Siksi hän teki vaikutuksen. Hän eli rok-elämäänsä. Se tarkoitti tinkimättömyyttä, rehellisyyttä ja kuluttavuutta. Mutta hän eli.

Eläminen on juuri se vaikea laji. Kyllähän monet työnsä hoitavat.

Sain juuri loppuun tuoreen Jussi Jurkan muistelmakirjan. Hän oli ainakin Suomen paras näyttelijä, mutta ei hän oikein koskaan osannut elää. Onko hitusen traagista? On ja ei. Jurkka eli oikeastaan vain näyttämöllä. Siellä hän eli niin, että kollegat änkesivät joukolla verhon rakoon katsomaan miten intensiivisesti joku voi elää. Jos elämä on totta, niin siinä se nyt oli.

Lemmystä paistoi ainakin puheesta, että hän eli. Kun musiikkivalli välillä lakosi, viskiä, naisia ja muitakin keräilyharrastuksia riitti. Nämä eivät kuitenkaan ole keskeisiä syitä selittämään, miksi me häntä halusimme. Syyt ovat syvemmällä.

Lemmy oli ruma mies. Kun niin pelottava hahmo on niin lempeä, jäät sulavat. Lemmyn ja faniensa välissä ei ollut koskaan jäätä. Miehellä oli aina aikaa niille, jotka koko touhun rahoittivat. Sitä ei ihminen unohda.

Motörheadin musiikkia ei viitsi analysoida. Bändi tunnettiin maailman kovaäänisimpänä. Se alkukantainen jyrinä läpäisi erityisen hyvin suomalaisen sielun. Jos kukaan ei osaa hyväillä meitä sisältämme, niin Lemmy osasi. Meidän sisäelimemme saivat hyväilyä osakseen, kun musiikki alkoi. Joskus fyysinen kosketus on tärkeämpää kuin henkinen hakeminen.

Jos kukaan ei osaa hyväillä meitä sisältämme, niin Lemmy osasi.

Miksi Lemmyn kuolema tuntuu, minussakin? Hän oli minunkin kummelini. Ensimmäisen kerran piirsin Kypärämäen koulun ruutuvihkoon Motörheadin nimen noin vuonna 1980. Lemmy oli merkki, näkyi aina silloin tällöin ja muistutti, että olemme samalla kartalla, samassa maailmassa. Maailmassa, jossa aitoudella pääsee joskus pitkälle. Hienostelu sopii joillekin, mutta ei kaikille. Karsta lähtee huudattamalla, vaikka ympäristö tuohtuukin.

Lemmy oli keskienglantilaisesta sitkoisesta maaperästä. Luulin hänen elävän ikuisesti, koska hän oli elänyt ikuisesti. Mekin olemme sitkeästä maasta. Toivottavasti emme kadota luontoamme.

Lemmy oli katoavaa ihmistyyppiä, se tuntuu. Se vetää riitteiseen mietteeseen.

Kuinka voi ihminen täällä olla oma itsensä, kotona ja puutarhassa ja vielä työpaikallakin?

Alamme todella unohtaa sen, että parhaat asiat ovat yksinkertaisia.

Jos emme löydä oikeaa rytmiä, emme löydä mitään.

Maallikkosaarnaaja Maasola