Näkökulma: Jonninjoutavaa kaikki – hirsipuussa on onni?

Vuosi vaihtuu, sitä viisastuu? Niinhän sitä toivoo. Hirvittävän viisaaksi, suorastaan korkean vanhaksi kuuseksi, ei itseään kannata silti korottaa. Putous on näet varmaa.

Kotimaa
Pasi Peiponen.
Pasi Peiponen.Yle

Olen kolunnut jonkin aikaa Pohjois-Karjalan ja Kainuun peräkyliä työn viemänä.

Jotain on reissuissa itsestään löytänyt, kuten myöstämän hirsitalon Lieksasta.

Sen, että luulee ymmärtävänsä yhä selvemmin jonninjoutavan ja sen toisen eron: mikä on lopulta arvokasta, merkityksellistä ihmiselolle?

Vetää vakavaksi. Syystäkin. Täälläpäin Suomea kun jonninjoutavaksi sanotaan sitä, mitä todella tarkoitetaan tyhjänpäiväisellä. Elämä on opettanut sen, karu sellainen.

Jonninjoutavaa onkin ollut tarjolla menneenä vuonna riittämiin. Sipilä, Stubb ja Soini: jonninjoutavia säheltäjiä kaikki ukot tyyni. Jonninjoutavia kampittajia koko oppositio ja iso pino muita tämän ajan julkisuuden pöljiä. Lista on pitkä.

Tyystin jonninjoutavaa ovat olleet eliitin loputtomat selitykset Suomen nykytilasta. Mitä näitä on ollut: arkkipiispasta arkkiatriin. Mistä nämä herrat ovat saaneet viisautensa kannukset? Jonninjoutavaa puhetta samanmielisille. Ei vaikutusta Suomen henkiseen tilaan.

Ensimmäisenä listassa olen kuitenkin minä.

Minä itse – mikä suurin jonninjoutavuus sitä onkaan. Mitättömyys jonka ylitse kun tuuli kulkee, niin mitä minusta jää - kasa tuhkaa ja haihtuvia muistoja? Suurien suunnitelmien ja toiveiden hehku hiilloksessa kenties pienen hetken.

Siinäpä se oli, jonninjoutavan elämä.

Hirsipuussa on onni?

Minun piti löytää tie vaaran päälle. Ymmärtääkseni.

Kun istuin Lieksan Haralanvaaran ikivanhassa hirsitalossa jututtamassa isäntäpariskuntaa, hirret ympärillä tuntuivat vakuuttavan – jonninjoutavia ovat maailman meno ja sen myrskyt. Jonninjoutavia ihmiselon toistuvat onni ja tuska, me hirsipuut olemme nähneet tuon kaiken. Aivan kaiken.

Hirsipuu on pysyvää.

On mykistävää istua 170 vuotta vanhassa pirtissä. Miettiä sukupolvia. Ihmiskohtaloita, jotka ovat kuoriutuneet ihmiseloon pirtin paksujen hirsien sylissä.

Haralan pirtissä tiedän: hirsipuussa on onni.

Kun talon seinähirrellä on paksuutta liki puoli metriä, se synnyttää kunnioituksen. Puun kestävyyttä ei voi kuin ihmetellä. Tuollainen hirsi ei vähästä lahoa, ei vetisty. Ajan kulku näkyy sen pinnassa, mutta ei väsyminen.

Talot ovat ikihonkaa, miehet terästä.

Nostetaan sen aikaisilla työmaanostureilla monta metriä pitkää ja painavaa hirsikerrosta päällekkäin. Eikö hirsi nouse, eikö ruis riitä? Työ on varmasti vaatinut rakentajiltaan uskomattoman määrän raakaa voimaa. Voimaa ja sinnikkyyttä, joka on saatu vain armottomalla työn tekemisellä.

Mitä muuta ikivanha hirsitalo minulle kertoi, jonninjoutavalle?

Ihminen katoaa, hirsipuu ei. Aika jättää meistä, muttei kättemme töitä. Hirsitalon ikuisen kauneuden rinnalla, sillä on merkitystä, mitä elämällämme lopulta rakensimme, mitä käsillämme saimme täällä aikaiseksi.

Jonninjoutavaa – vai jotain pysyvää.

Kirjoittaja työskentelee tällä hetkellä Pohjois-Karjalassa.