Näkökulma: Ruotsi-Suomen paluu

Presidentti Sauli Niinistö korosti uudenvuodenpuheessaan taas Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyötä. Se ei enää voi olla pelkkää sotilasyhteistyötä. Raudan lisäksi tarvitaan lisää poliittista panostusta, kirjoittaa politiikan erikoistoimittaja Pekka Ervasti.

Näkökulmat
Pekka Ervasti
Lassi Seppälä / Yle

Sapelinkalistelun ja sotilaallisen nokkapokan lisääntyminen Itämerellä on saanut myös ruotsalaiset kiinnostumaan vahvemmin sotilasyhteistyöstä Suomen kanssa. Suomi on sen perään haikaillut pitempään, jo ennen sotia. Tosipaikan tullen kokemukset eivät ole olleet erityisen rohkaisevia.

Nyt puolustusyhteistyön syventäminen on päässyt niin hyvään vauhtiin, että sotilaat ainakin Suomen puolella haikailevat jo jonkinlaisen poliittisen koordinaation perään. Siihen ollaankin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa johdossa mietitty sopivaa mallia.

Suomi ja Ruotsi ovat Itämeren rantavaltioista ainoat, jotka eivät kuulu läntiseen sotilasliittoon Natoon, jonka Venäjä on puolestaan julistanut suurimmaksi sotilaalliseksi uhakseen.

Suomalaiset näkevät asetelmassa myös mahdollisuuden. Mitäpä jos Suomi ja Ruotsi voisivatkin toimia enemmän parivaljakkona, yhteisenä toimijana ja samalla vakauden rakentajina Itämeren alueella? Myös jonkinlaista välittäjän asemaa parivaljakolle haikaillaan.

Tässä törmätään suurvaltasuhteisiin. Ruotsilla on vanhastaan syvemmät ja pitkäaikaisemmat sotilaalliset yhteistyösuhteet Yhdysvaltoihin. Jo kylmän sodan aikoina Ruotsi oli ilman isompaa elämöintiä muun muassa tiedusteluyhteistyössä yhdysvaltalaisten kanssa ja sai prosessin myötä myös jonkinlaisia turvallisuustakeita Atlantin takaa. Suomikin oli laskelmissa mukana - tosin tietämättään. Se oli amerikkalais-ruotsalaisessa visiossa eräänlainen Ruotsin puolustuksen esipiha.

Ruotsin suhde Neuvostoliittoon ja varsinkin nyky-Venäjään on ollut yhtä änkyröintiä. Länsinaapurin retoriikka itäänpäin on varsinkin Ukrainan, Krimin jälkeen ollut melkein yhtä suorapuheista kuin johtavien Nato-maiden ärhentely. Venäjä on vastannut perinteisin menoin muun muassa lähettämällä pommittajiaan koukkimaan Gotlannin ilmatilaa. Öykkäröinnin tulokset näkyvät Nato-kannatusluvuissa Ruotsissa, mutta eivät erityisemmin Suomessa.

*Suomi on perinteisesti *hoitanut keskustelut itäänpäin sopuisammalla profiililla. Myös Niinistö on valinnut Ruotsia selvästi myötäsukaisemman tavan kanssakäymiselle itänaapurin kanssa. Tämä on tietysti pantu merkille Moskovassa. Puheyhteys Kremliin on säilynyt. Viime vuoden lopulla Vladimir Putinin presidentinhallinnon korkein virkamies Sergei Ivanov piipahti Helsingissä. Kyseessä ei ollut kohteliaisuuskäynti, vaan todennäköisesti Niinistön ja Putinin jonkinlaisen tapaamisen järjestely.

Suomen paremmat idänsuhteet ja Ruotsin kattavammat kontaktit Yhdysvaltoihin voisivat uudessa Ruotsi-Suomen turvallisuuspoliittisessa yhteistyössä olla vahva perusta liennyttää jännitystä Itämeren alueella ja Euroopassa laajemminkin. Diplomaattipiireissä tiedetään, että Suomi on saanut muilta EU-mailta epävirallisia tiedusteluja auttaa yhteyksissä Moskovaan. Tilausta ja tarvetta jännityksen lieventämiselle totisesti on.

Suomen ja Ruotsin yhteistyössä on ryhdytty puhumaan myös kriisiajan yhteistoiminnasta. Tässä poliittinen tahto punnitaan, sillä se vaatii myös lainsäädännöllisiä toimia. Kenraalikunnassa on niitäkin, jotka pitäisivät myös mahdollisen turvallisuuspoliittisen valtiosopimuksen pitkän tähtäyksen suunnitelmissa. Toistaiseksi taistelupari Suomi-Ruotsi etenee kuitenkin lyhyin syöksyin.

Vielä on matkaa siihen, että Suomi ja Ruotsi nähtäisiin yhtenä toimijana Itämerellä ja Pohjolassa. Suomessa ei kuitenkaan ole jäänyt huomaamatta, että joissakin Naton dokumenteissa Ruotsi-Suomi on jo kirjattu omaksi turvallisuuspoliittiseksi toimijakseen.