1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. kattohaikarat

Sananen – Joppe toi lämmön mieleemme

Muistokirjoitus eräälle kattohaikaralle.

Mikko Maasola Kuva: YLE Keski-Suomi/Riikka Pennanen

Kattohaikara Joppe kuoli 3. tammikuuta aikuiseen ikään ehtineenä. Hän oli syntynyt jossain lämpimässä täydelliseen vapauteen, niin kuin linnut usein syntyvät. Hänen määränpääkseen päätyi Elämäjärvi Pihtiputaalla. Kaipaamaan jäivät Pentti, Reino ja tuhannet muut Jopelle tuntemattomat pohjoiset ihmisotukset.

Joppe ei puhunut, mutta arvellaan että hän olisi tullut maahamme Saharan eteläpuolisesta Afrikasta Venäjän ja Viron kautta. Hän oli mamu, mutta myös avarakatseinen kosmopoliitti. Tie oli viemässä taas uusiin kulttuureihin, mutta eksyminen matkanjohtajasta ja Suomen äkillinen ilmastonmuutos muuttivat suunnitelmat.

Pihtiputaalla maahanmuuttajaan suhtauduttiin alusta alkaen vieraanvaraisesti ja harvinaisella lämmöllä. On vaikea ajatella, että tämä olisi johtunut ainoastaan Jopen valkeasta väristä ja vaatimattomasta olemuksesta. Joppe oli persoona, joka levitti ympärilleen iloa ja sympatiaa. Hän tutustui avoimesti uuteen elämäjärveläiseen ympäristöönsä, erityisesti sen ruokakulttuuriin. Mätimuikut ja silakat tulivat tutuksi ja rikkoivat jäätä, vaikka yhteistä kieltä ei ollut. Yhteiset ruokailuhetket Jopen ja paikallisten miesten kesken loivat pohjaa ennen kokemattomalle ystävyydelle, joka syveni nopeammin kuin kukaan olisi arvannut.

Eksyminen matkanjohtajasta ja Suomen äkillinen ilmastonmuutos muuttivat suunnitelmat.

Joppe asettui viimeisinä elinpäivinään sushi-rajan pohjoispuolelle. Hän oli tunnettu raa´an kalan rakastaja, mutta Elämäjärvellä hänelle ei tarjoiltu tuota japanilaista perinneherkkua, vaan vieläkin parempaa.

Kattohaikara Jopen panos Pihtiputaan Elämäjärven naapuriyhteisössä oli lopulta huomattava. Naapurusto jossa asukkaiden vaihtuvuus on ollut rajallista, ja ennalta arvattava tuttuus taas käsinkosketeltavaa, Joppe edusti uutta maailmaa. Maailmaa, jossa rajat on tehty ylitettäviksi.

Suomalaiset tunsivat Jopen kohdatessaan asiaankuuluvaa nöyryyttä ja ihailua, niin kuin aina suurien luontokappaleiden edessä. Hän oli myyttinen ilmestys keskellä ilmastollisesti ja henkisesti ankarinta Suomea.

Joppe oli monien mielestä merkki. Yleisesti kattohaikaraa pidetään hyvän onnen tuojana. Sitä Suomi nimenomaan nyt tarvitsee. Jos Jopen vierailu oli tyylikäs kannustus myös syntyvyyden ylös saattamiseen, vaikka sitten perinteisin keinoin, lepattakoon peitot Jopen muistolle

Kattohaikaran vanha suomalainen nimi on valkea tuonenkurki. Jopen kauneus toimi tässäkin kääntäen sen muistuttamaan rajallista aikaamme täällä ja hyvien tekojen korvaamatonta merkitystä.

Joppe oli trooppinen lintu. Tottunut koviin ääniin ja imeliin tuoksuihin. Mutta alkoiko hän hieman pitää meistä suomalaisista? Hän viihtyi mainiosti Pentin ja Reinon kanssa. Heidän kanssaan varmaan viihtyvät muutkin, mutta Joppe oli trooppinen lintu!

Joppe opetti meille, että kauneus pitää huomata ympärillä.

Oliko Jopessa jo jotain suomalaista? Viihtyikö hän jopa pienessä pakkasessa? Nokka oli punainen kuin paikallisilla miehille, jotka vetelevät toista savuketta putkeen paljain sormin matkahuollon edessä. Jopelle oli tallipaikka ajateltuna tyhjässä navetassa, mutta häntä ei haluttu pakottaa. Joppe kävi myös mökin eteisessä kääntymässä, mutta päätti olla ulkona. Suomalaisena tuulikaappimiehenä en voi olla ymmärtämättä häntä.

Sähkölinjat koituivat lopulta Jopen kohtaloksi. Oliko hän tottunut Afrikassa lantamajoihin, joista ei sähkölinjoja kulje, koska sähköjä ei ole. Ehtikö hän manata, miksei Suomessa vieläkään kaiveta linjoja maahan?

Ennen kuolemaansa Joppe sai kokea kansansuosion ympärillään. Hän oli niin viisas, että tuskin mietti näitä asioita juurikaan.

Joppe opetti meille, että kauneus pitää huomata ympärillä.

Joppe toi, sieltä kaukaa, lämmön mieleemme.

Maallikkosaarnaaja Maasola